Kun vuorikiipeilijä repii itseään neljä kilometriä kivikkoista, lumista, jäistä rinnettä ylös, asettelee alumiinitikkaat railon ylle, pystyttää telttansa tuuliselle rinteelle, syö jääkylmää ruokaa, kiristää takkinsa hupun myrskyä vasten, ponnistaa jokaisen lihaksen kireäksi ja tiukaksi noustakseen viimeiset metrit ja viimein näkee ympärille levittäytyvän maailman, hän on onnellinen. Tuuli humisee, lumiviitta pyörteilee rinteillä, liikkuu kuvioittain kuin lintuparvi.
Yksimoottorinen Cessna hyrisee ja kiertää nousevaa ympyrää. Laskuvarjohyppääjä istuu ahtaasti koneen lattialla liha lihassa, iho ihossa, kangas kankaassa kuin sardiini purkissa. Minuutti minuutilta ilma käy ohuemmaksi, vinkka viileämmäksi, lihas kylmemmäksi, jänteet jäykemmiksi. Puuduttaa. Moottorin teho heikkenee, ja matka ylöspäin hidastuu hidastumistaan. Korkeusmittari näyttää neljää tuhatta metriä. Hyppääjä katsoo oviaukosta ulos ja mittailee uloshyppypaikkaa, arvioi tuulen vaikutusta, ilmavirtojen suuntia, näkee ympärillään levittäytyvän maailman. Tuuli humisee, pilvien riekaleet pyörteilevät, liikkuvat kuvioittain kuin lintuparvi. Hyppääjä irtautuu lentävästä laatikostaan, oikoo itsensä taivaan tuuliin ja on onnellinen.
Sama matka ylös, alas molemmilla. Maailman latvassa onni on yhteinen tunne - yhteinen tunne mennen tullen. Väliäkö tavalla nousta tai laskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti