Kuukausi takaperin sain kuolemattoman sielun sydämeeni. Minulla oli isäni puolelta vain yksi setä, joka isäni tavoin on jo kauan sitten siirtynyt tuonilmaisiin. Äitini sisaruskunta oli suurempi, mutta sisarus sisarukselta aika on kulkenut ohi, ja viime lauantaina hautasimme enoni Alvin. Laskimme maan multiin miehen, joka oli sukupolvensa viimeinen. Meidän, jälkeläistensä, oli vuoro siirtyä sukupolveen, joka vielä jakaa suullisesti perimätietoa, kirjoittaa muistiin ajatuksia nuoremmille luettavaksi.
Partani harmaantui yhdessä yössä, vastuuni kasvoi miehen kokoiseksi, ajatukseni muuttuivat väkevimmiksi ja voimakkaammiksi. Ajattelen tuonilmaisiin siirtynyttä sukuani. Siellä ovat nyt kaikki taas yhdessä rasvapadan ääressä uittamassa karjalanpiirakoita pehmoisiksi ja suussa sulaviksi. Siellä muistelevat maallista matkaansa kuka iloisena, kuka vähän surukkaampana. Siellä paistuvat tsultsinat ja tsupukat, siellä kypsyvät juablukat punaposkisiksi ja pehmeiksi, siellä maistellaan jäyzät, keitellään kartohkat. Sieltä katsellaan alas vanhat ja uudet rajat, peltojen pientareet, järvien rehevät rannat, suloiset selät, tuulelle uskolliset ulapat. Kauan mietitään metsien puita, koreasti kutsutaan laitumelta lehmää nimeltä, huudetaan hevosta hakasesta valjaisiin asettumaan. Sieltä paimennetaan maallista sukua, niin pieniä kuin suuria, katsotaan, muttei mihinkään puututa. Näin ajattelen. Mutta vaikka elämä olisikin vain jokaisen henkilökohtainen taival eikä sen jälkeen tulisi enää mitään muuta, ajatus elää elävissä. Kuolleet elävät meissä, muuttuvat päivä päivältä paremmiksi, saavat syntinsä anteeksi ja jalostuvat, kunnes tulee meidän aikamme jonkun toisen mielen taivaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti