Varsin merkilliseltä tuntuu, että näköaistia arvostetaan suomalaisessa terveydenhuollossa (lue: yhteiskunnan tukemassa terveydenhuollossa) niin kovin vähän. Kun sydän alkaa loppua, ihminen pääsee nopeasti ohitusleikkaukseen tai pallolaajennukseen eikä mokomasta suuroperaatiosta paljon kustannuksia tule itse potilaalle. Jalan pettäessä lonkasta tahi polvesta potilas leikataan ja lonkat korjataan ja polvinivelet vaihdetaan parempiin ja taas jatkuu matka mukavasti terveenä ja työkykyisenä. Mutta entäs sitten, kun näkö alkaa heikentyä?
Monessa työssä hyvästä näöstä on suuri etu. Lentäjäksi ei edes pääse ihminen, joka joutuu käyttämään silmälaseja ja tuon kovasti hikoilevana ihmisenä ymmärrän. Pelottavaa olisi olla lentokapteenin kyydissä, jonka silmälasit huurtuisivat laskeutuessa tai tipahtaisivat silmiltä nousukiidon aikana.
Sydämestä saa toimivan pelin leikkaamalla, polven kivut häviävät tekonivelen avulla ja silmistä saa uudenveroiset laseroimalla. Sydänleikkaus kestää kuutisen tuntia eikä maksa potilaalle siis paljon mitään. Polvinivelen uusiminen on myös muutaman tunnin juttu eikä sekään suuria kustanna. Silmän leikkaus laserilla vaatii vain kolmen sekunnin ponnistuksen tehokkaalta laitteelta, mutta potilaan on se kuitenkin maksettava itse, vaikka leikkauksen edut yhteiskunnalle ovat aivan kiistattomat. Tuhansien eurojen lasku ihmiselle tärkeimmän elimen korjausleikkauksesta on kohtuuton muihin toimenpiteisiin verrattuna. Leikkauksesta on monia etuja niin yksilölle kuin koko yhteiskunnalle: työteho paranee, liikenneturvallisuus kohenee, mielenvirkeys saa uuden ulottuvuuden, arjen askareet helpottuvat aivan kuin muissakin kalliissa ihmisenkorjausleikkauksissa. Mutta miksi vain näkökyvyn parantamisleikkaus on niin kohtuuttoman kallis? Miksi sydämeni saa lyödä kansan piikkiin? Miksi luuni korjataan kansan kassasta? Miksi kuuloani korjaillaan verovaroin? Mutta miksi en saa lakata sokeana törmäilemästä koko väen yhteisistä varoista? Kuka vastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti