Kun hillasato alkoi kypsyä loppukesän päivinä kullankeltaiseksi matoksi pohjoisen soilla ja nevoilla ja rämeillä, aurinko oli vielä korkealla, sen hehku häikäisemätön ja suotaan vartioivan ihmisen katse kirkas kuin lapinpöllöllä. Nousi ikiaikainen adrenaliini syvältä sisimmästä Lapin asukkaan ohimoihin ja nosti käden kohti katanaa, puristi sormet tanakasti miekan ympärille, kirkasti poskien punan ja sai veden nousemaan silmiin kiihkeäksi kiilloksi. Veren väkevä lisä nosti raskassaappaisen jalan suosta, polkaisi toisen alas ja jatkoi, jatkoi, jatkoi matkaa läiskyvä askel kerrallaan kohti muurainmattoa, kohti iankaikkista oikeutta oman suon antimeen, luonnon luumarjaan.
Saapui suolle kaukaa maailman viimeisimmästä kolkasta myös pakettiautollinen poimijoita, luumarjan lunastajia, muuraimen mukaansa kerääviä aasialaisia, luontaisia vihollisia vuosituhanten takaa.
Yli sata vuotta sitten eksyi Lapin erämaihin kuuden miehen joukko taistelukuntoisia japanilaisia sotilaita, samuraita. Olivat päättäneet purjehtia maailman ääriin, mahdollisimman kauas uutta Mutsuhito-kehitystä, sitoneet katanansa tiukasti vyölle ja rantautuneet viimein Pohjanlahden perukkaan, Kemin tienoille ja siitä vaeltaneet ylös Lappiin kenenkään näkemättä, perustaneet sinne oman klaaninsa ja ottaneet joitakin lappalaisia joukkoonsa ja kouluttaneet heistä samuraita. Mutta kun Lapin miehelle samurai oli outo asia, kutsuivat he mieluummin itseään suomuuraiksi.
Kukaan ei koskaan päässyt näkemään tositoimissa noita Pohjolan petoja, laajan Lapin leukumiehiä, kuumasti humisevan katanan villejä viistäjiä. Ei kukaan ennen vuotta 2011. Elokuun kuumana iltapäivänä vetäisi Lakka-Aslakki visakoivuisen katanan vyöltänsä ja hyökkäsi thaimaalaisia marjanpoimijoita vastaan aikomuksenaan ajaa nämä juuri sinne, mistä olivat tulleetkin. Mutta kuin kohtalon oikusta sattui miehen tie emokarhun ja tämän poikasen väliin. Kertapuraisulla katkesi visakoivuinen katana. Kumeasti paukahti aikuisen karhun tassu miehen rintaan ja siihen päättyi miehen mainen matka.
Eivät nähneet pakettiautolla suonreunaan tulleet poimijat Lakka-Aslakin viimeistä taistoa. Kuulivat vain komean karhuntassun kumahduksen, mutta jatkoivat pian marjastustaan innostuneina ja iloisina. Edessä avautui laaja suo keltaisena, kullattuna peltona. Lähellä makasi luontoäidin lahjalle lupauksensa antanut soturi kuin Lapin lakan kivinen sydän. Viimeinen suomuurain oli kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti