Palavien tähtien alla valitan vain niskaani

Kovin paljon poikkeavat astronomin innostus ja minun käsitykseni taivaallisesta ilotulituksesta. Menneenä viikonloppuna maapallo livuskeli Draconidien meteoriparven läpi ja tähtitieteilijöiden maailma oli haljeta innostuksesta. Ympäri maapalloa lensivät tutkijat Suomen loppusyksyistä taivasta ihmettelemään. Tähdenlentojen piti valaista taivas kuin  vanhanajan piirretyissä joulukorteissa, ja niinpä varustauduin minäkin syyspimään, koleaan yöhön tähtitaivasta ihailemaan.
Seisoin pihalla melkein kokonaisen tunnin niska likimain 90 asteen kulmassa selkärankaan nähden ja näin kuusi melko vaatimatonta tähdenlentoa. Taivas umpeutui lopulta paksuun pilvimassaan ja vain kuun kelmeä kajo himersi muuten mustalla taivaalla. Kun ankaran huimauksen saattelemana sitten yritin löytää ulko-oven pilkkopimeällä pihamaalla päästäkseni sisälle lämpimään, ajattelin niitä tutkijoita, jotka juuri sillä hetkellä ottivat "ilotulituksesta" kaiken irti. Kovin ovat innostuksen lähteet ja ilotulituksen määreet meillä erilaiset. Tunsin oloni hyvin vaatimattomaksi ja kiittämättömäksi. Luonto oli juuri tarjonnut minulle ennen kokemattoman elämyksen enkä minä osannut sitä arvostaa. Mutta onneksi löysin nopeasti syyllisen, jonka niskaan saatoin tuon lokasangon kaataa. Amerikkalaiset laajakangaselokuvat ovat muokanneet aistini varsin kiittämättömiksi  yltäkylläisillä efekteillään. Minun olisi pitänyt tuntea suurta kunnioitusta näkemääni kuutta tähdenlentoa kohtaan. Olihan sen alkulähde kuitenkin kauempaa kuin ensimmäinenkään tieteiselokuva. Kun kahden satavuotiaan pölyvanan viimeiset rippeet hipoivat hehkuen hiuksiani, minä vain valitin niskaani. Voi minua kiittämätöntä.