"Mutta minä en ole mikään", itki suruaan äiti.
Mahtaako missään kielessä olla maailmankaikkeuden suurimman surun henkilökohtaisilla omistajilla nimeä, nimitystä, vai onko asia aina ollut niin intiimi, arkaluonteinen ja henkilökohtainen, ettei sitä ole haluttu, uskallettu tai jaksettu puhutella. Kun suru on suurin, se on niin musta ja syvä, ettei sen kohdetta ole nimetty.
Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni,katsot aina lempeästi,kun käy luokses tieni.
Itse hoidin kukkamaani,rikkaruohot kitkin,kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin.
Noudan tästä äidilleni orvokin tai kaksi, annan kaunokukkaseni äidin armahaksi.
Minun äitini oli orvokki, kun hän menetti yhden pienistään. "Itse hoidin kukkamaani, rikkaruohot kitkin, kannoin vettä iltasella rantatietä pitkin." Äidissäni, orvokissa asui muisto omasta lapsesta, ikuisiksi ajoiksi tuonilmaisiin matkanneesta. Kun lapsi lähtee maailmasta, muisto ei matkaa mukana kuoleman maille, vaan jää äidille ja isälle kultasydämeksi. "Katsot aina lempeästi, kun käy luokses tieni."
3 kommenttia:
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta rakkaan lapsensa menettäneellä ei yhtään.
Eveliina. Kauniisti ajattelet.
Kiitos, Hannu. Hautasimme rakkaan lapsemme tänä syksynä. Olen aloittanut tuon mahdollisen nimityksen pohtimisen. Asia on tosiaan niin iso ja herkkä, että huonosti valittu nimi tuntuisi vain loukkaavalta.
Lähetä kommentti