Kun lapsena heräsin kesäsunnuntaiaamuun, saatoin kuulla radiosta kirkonmenon, saatoin avoimesta ikkunasta kuulla kirkonkellojen kiireettömän kutsusoiton jumalanpalvelukseen, saatoin kuulla hitaasti ohi ajavan auton hurinan, saatoin kuulla lehmän ammuvan tai naapurin kanojen kotkottavan, saatoin kuulla laiskan moponmoottorin yksitotisen pärinän, saatoin kuulla kottaraisen monipolvisen laulun, saatoin kuulla vienon vasaranpaukkeen jumalaapelkäämättömän rakennustyömaalta. Äänet olivat varovaisia, läpitunkemattomia ja lepääviä, kun oli sunnuntai.
Sunnuntaina saatoin kuunnella herkin korvin arkisiakin ääniä, kun tiesin niiden pian lakkaavan, kun tiesin, että oli sunnuntai. Kirkonkellojen kumu kaikkosi kauas, mopon ääni hiipui vähitellen ohueksi, lehmät laiskistuivat lypsyltä pellolle lepäämään, katonkorjaaja kipusi alas kesäpäivän kahvipöytään. Oli sunnuntai. Laiskasti äänet tulivat ja sulivat. Leppeästi lepattivat lepän lehdet, havisivat haavat, kahisivat koivut. Kissa ojenteli takajalkojaan, venytteli ja ohuesti kuin ohimennen päästi puolikkaan naukaisun kuin nälkäänsä esitellen. Tuuli tuulonen heilutti hiljaa verhoa eikä ääntä päästänyt, kun oli sunnuntai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti