Se juoksi minua vastaan valtatien risteyksessä läpimärkänä ja kylmissään, pelokkaana jyrisevistä rekoista ja hurisevista autoista ja uteliaana uusista hajuista ja oudoista ihmisistä. Pieni, musta koiranpentu oli karannut kaukaa kotoaan emonsa perään ja taivaltanut muutaman senttimetrin mittaisilla jaloillaan maailman ääreen yli valtavien kivilohkareiden, syvien, vettävirtaavien kanavien, läpi mustien metsien ja kalvavien risukoiden, poikki sateenpiiskaaman valtatien.
Nostin läpimärän koiranpennun autoon ja vein sen kotiini kuivattavaksi ja ruokittavaksi. Sen emo lähti omille teilleen, ja pentu ihmetteli harhaavin juoksuaskelin syysmustaa iltapäivää ja ohikiitäviä autoja. Ei olisi Kolumbuskaan yksin saanut laivaansa ohjatuksi turvasatamaan, vaikka osasikin tähtiä lukea. Miehistöä tarvittiin purjehtimaan suuri alus oikeaan suuntaan. Miten siis olisi pieni koiranpentu löytänyt kotiinsa sateenkastelemassa maailmassa, jossa kaikki tähdet olivat piilossa mustan pilvimassan takana.
Ilta hämärtyi, turkki kuivui, pieni koiranvatsa täyttyi maidosta - ja koti löytyi, kun se miehissä etsittiin. Ja niin pääsi pieni Kolumbus onnellisesti kotisatamaan tutun miehistön luokse. Mutta selvisikin, ettei tuo peloton seikkailija ollutkaan merimies. Kolumbus olikin rohkea tyttö, joka halusi ottaa selvää, miltä maailma näyttäisi sateenkaaren tuolla puolen. Olisiko siellä ansa vai aarre? Joka sitä ei käy katsomassa, ei sitä koskaan saa tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti