Sanotaan Amerikassa kaiken olevan suurta, mutta täällä suomalaisella maaseudulla jopa leikkikalut ovat talonkokoisia hirviöitä. Kun lapsi oppii leikkimään, vanhemmat joko tekevät tai ostavat heille leikkikaluja: äidit tyttärille nukkeja, barbeja, pikkuhelloja, prinsessakruunuja, isät pojille autoratoja, jousipyssyjä, rattikelkkoja ja talonkokoisia traktoreita.
Makasin sohvalla ja kuuntelin ulkoa tulevaa, voimakasta ja aaltoilevaa suuren koneen jyrinää. Ihmettelin, mikä saa koneen äänen kuulumaan kuin laiva rynnisi myrskyssä vasten päälle puskevia aaltoja. Katsoin ikkunasta ja näin valtavankokoisen traktorin mutkittelevan lumisella ja jäisellä tiellä laidasta laitaan sivuluisussa, ja tuon massiivisen työkoneen perässä ajoi toinen samanmoinen kuin seuraten, miten toisen käy. Ei ollut itse isäntä traktorin ratissa, ei ollut laitettu emäntää asialle. Mopoikäiset pojat ajelivat yleisellä tiellä työkoneiksi tarkoitetuilla, satojen tuhansien eurojen arvoisilla laitteilla kuin leikkikaluilla. Ja kun leikittiin, ei varmasti oltu työssä, vaikka sanotaankin leikin olevan lapsen työtä.
Sahanomistaja tuskin uskaltaa päästää poikaansa leikkimään sahalleen arvokkailla koneilla, vaikka ne pojasta mukavia olisivatkin pyöritellä. Tuskin päästää hammaslääkäri lastaan porailemaan kavereiden hampaita lauantaiehtoona. Eikä laske teurastaja jälkikasvuaan naapurin navettaan ihan ominpäin joulusikaa lahtaamaan. Mutta päästääpä isäntä poikansa ajamaan iloista liukua kallisarvoisella koneellaan kylätielle, runkotielle, valtatielle.
- On sillä pojalla kortti!
On sillä pojalla kortti, mutta järki ja vastuu vielä puuttuvat ison koneen ohjaimiin, koneen, josta tulee lelu lapsen käsissä.
- On sillä pojalla kortti!
Isä. Anna kortin olla apuna peltotöissä ja maatilan hommissa, mutta laita lapsi asialle vähän pienemmin työkaluin - vaikkapa viritetyllä mopolla. Silläkin saa pahaa jälkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti