Oli naapurin pojan kanssa kiistaa reviiristä. Kiviteltiin siinä toisiamme aikamme kuluksi ja yritettiin osua. Varottiin ikkunoita ja saattoi siinä tulilinjalla olla jokunen autokin. Niitä ei haluttu vahingoittaa. Riideltiin. Mistä? En muista enää.
Kuului iso PLING, näkyi kirkas kipinä ja sitten tulikin melko hiljaista. Heräilin soratiellä tuttuihin ääniin. Joku käveli ja sora rapisi kengänpohjissa. Miten kauan olin ollut tajuttomana, minulla ei ole vieläkään siitä mitään käsitystä. Ehkä jokusen sekunnin, kymmeniä sekunteja, minuutin...
- Jos et siitä ala nousemaan, heitän uudestaa.
Nousin ja yritin hahmottaa ympäristöä. Tutussa paikassa olin ja muistin hyvin myös edeltävän taistelun. Olin hävinnyt ja maani oli valloitettu.
Kotona en tietysti kertonut mitään, vaikka ohimo oli pahkurainen ja musta. Eikä kertonut vastustajakaan. Hiljaa ja ajan kanssa nuolin haavani ja muutaman tunnin tai ehkä päivän parin jälkeen olimme taas kaveruksia tuon tarkkakätisen kivenheittäjän kanssa.
Iltalehti ei kirjoittanut, vanhemmat eivät puuttuneet asiaan, opettajat eivät rangaisseet, poliisi ei kuulustellut. Hyvä, että saatiin ihan kahdestaan nahista ja puolustaa reviiriämme. Vältettiin vaikenemalla ainakin yksi isompi sota. Siitä olisi joku saattanut vaikka pahoittaa mielensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti