Teki kevättä aikaisin. Maaliskuun puolivälissä kynnökset sulivat mustiksi aallokoiksi harmaanvalkoiselle lumimerelle. Ojat solisivat aukkopaikoissa ja rumpuputki kohisi puolillaan vettä. Joki oli meijerin kohdalta keltaisen loskainen ja haisi heralta. Valkoinen vaahto hytisi ja pyöri rannassa eikä päässyt jään alle virtaamaan. Rapakko tuoksui hyvälle. Se tuoksui sulalle, vanhalle nurmikolle, heinälle, märälle, savelle, auringolle. Hain vintinportaiden alta komerosta lipposet ja kokeilin niitä salaa. Niitä säästettiin koulun päättäjäisiin, vaikka ne olivat jo edellisenä syksynä varpaankärkiä puristaneet. Raskaiden saappaiden jälkeen jalat nousivat lipposissa ilmaan ja olisin voinut vaikka lentää, jos minulla olisi ollut edes siiventyngät. Ja vaikka minulla oli vain kädet, lensin. Juoksin saunan ohi tielle ja välttelin lätäköitä, hyppelin kuivalta kuivalle kuin kumipallo kivilattialla. Nilkat saivat kevätilmaa. Kumisaappaan hautomat varpaat kipristelivät, ja juoksin sillan yli vanhan paloaseman ruuttahuoneen ohi, hyppelin viljavaraston portaiden kautta osuuskaupan roskalaatikolle, ponnistin sen reunalle ja tarkastin, ettei mitään varsin hyödyllistä ollut päällimmäisenä, vilistin öljysäiliöiden välistä kaupan kautta bensa-asemalle ja sen öljysorapihalla ponnistelin korkealle ja olin kiuruna kevättaivaalla. Jatkoin samalla juoksulla koivukujan yli, pitkillä loikilla väistin kaikki kurakot. Kurakko, kurakko, öljysora, kurakko. Jalat olivat niin kevyet, ettei minua se juokseminen edes hengästyttänyt. Väistelin vastaantulevat vasta aivan viime hetkellä, että sain hyppiä ja ottaa keväästä kaiken, minkä se jaloille antoi. Yhtäkkiä lipposet vain liimautuivat öljysoraan. Siinä se oli. Jähmetyin julisteen eteen: ”NÄE LENTÄVÄ KOIRA!”
Sähköpaaluun oli kymmenin niitein hakattu mustavalkoinen juliste, jossa kiemurteli kuristaja-käärme ja alanurkassa oli kita ammollaan pelottava krokotiili. Suuri käärme- ja liskonäyttely oli tulossa kylälle. Niin lupasi juliste. Parin päivän kuluttua päästäisiin ihmettä katsomaan. Liput 60 penniä. Mutta juliste lupasi enemmän kuin pelkkiä käärmeitä. Se toisi meidän kylään maailman ihmeen, sarjakuvalehtien sankarin, päiväunien päiväunen, teräsmiehen toverin lentävän koiran. Ja sen lisäksi vielä kymmeniä metrejä pitkän kuristajakäärmeen, Pertin pooaa paksumman, ja rumpuputken täyttävän krokotiilin.
Lätäköitä väistelemättä, kurakoita kiertelemättä ja lipposia säästämättä juoksin koko matkan Sjöstrandin pihaan, mutta en uskaltanut mennä heti sisälle. Pelkäsin Ollin ja Kassun äitiä ja tarkistin sen ilmeen ennen kuin astuin kynnyksen yli. Pojat hakkasivat jääkiekkopeliä pienessä huoneessaan, joka oli rakennettu jälkeenpäin jostakin varastotilasta. Siinä oli vain pieni ikkuna ja siellä oli aina hämärä. Pojat olivat myös nähneet julisteen, joita oli ripoteltu pitkin kylää. Kassu sanoi, että saattoi olla vaikeaa saada rahaa sisäänpääsyyn siihen aikaan kevättä, kun isällä oli ollut auton kanssa remonttia ja oli laitettu uusi rillu ja renkaita läjäpäin. Sanoin, että rahaa kyllä oli muhissa vaikka muille jakaa. Sitä näyttelyä ei väliin jätettäisi, vaikka sataisi akkoja taivaan täydeltä. Lupasin lainata lippurahat. Olli innostui ja pyöritti kieltään huulilla ja lämäsi pientä, mustaa kiekkoa. Olli kirosi, että saatananmoinen näyttely oli luvissa. Kuristajakäärme saattoi vääntää aikamiehen hengiltä milloin halusi ja hyökkäsi kuulemma viidakoissa ihmisten kimppuun puitten latvoista salakavalasti kuin kärpänen voihin. Ja kun krokotiili puri, siinä ei tarvinnut kauan leuoissa kitua, se oli helvetin varma juttu se. Semmoisilla leipäveitsen kokoisilla hampailla kun ihmistä puri, se oli poikki sillä siunaamalla hetkellä. Kurat vain roiskuivat suolista eikä minuutin päästä ollut syödystä muuta jäljellä kuin muisto ja jalanjäljet rannalla. Kurkkua kuivasi semmoisen kuunteleminen, mutta arvattavasti eläimet olivat hyvin teljettyinä, kun näyttelyä kuitenkin ihmisten ilmoilla kuljetettiin. Kassu teki maalin ja hihkaisi, että samalla lailla laitettaisiin lätty kurkkuun kärmekselle, jos syödä yritti. Ajattelin, ettei semmoinen kiekko paljon käärmeen hengitystä hidastaisi.
Kassu kertoi äidilleen käärmenäyttelystä, mutta se uhkasi pojat korvista kotiin kantaa, jos mokomaan näyttelyyn itsensä saattaisivat. Sanoi, ettei semmoisia kenenkään tarvinnut rahan edestä katsomaan mennä ja itseään hengiltä purettamaan ja kaikenmaailman kuuman maan bakteereja itseensä imemään. Olli sanoi, että niiltä oli hampaat vedetty jo sademetsässä ja ettei niitä paljaalla lattialla pidetty ihmisten jaloissa luikertelemassa eikä niitä elukoita nuolemaan lähdetty vaan kaukaa katsomaan. Johan sen nyt tervejärkinen ihminen ymmärsi, että hengelle hupaista semmoinen myrkkyelukoitten vapaana pitäminen olisi. Ei se ajatukselle lämminnyt enempää kuin saunankiuas märillä puilla eikä sille asiasta enää puhuttu. Päätettiin, että minä lainaan Ollille ja Kassulle lippurahat ja mennään kaikessa hiljaisuudessa. Olli yritti minulle vielä vakuuttaa, että oli tahallaan äidilleen valehdellut irtirevityistä myrkkyhampaista. Kukapa sitä hampaattomia käärmeitä kuljettelisi pitkin maata ihmisten ilmoille ihmeteltäviksi. Ei kukaan.
Koulussa näyttelystä puhuttiin melkein joka tunnilla. Opettaja kertoi, miten tuli käyttäytyä, ettei särjettäisi lasikaappeja tai hajotettaisi häkkejä. Mitähän se oikein meistä kuvitteli. Että ensimmäisenä syöksyttäisiin krokotiilin hampaisiin tai kieputeltaisiin kuristajakäärme kaulaan. Olli sanoi isoon ääneen, että hän on ennenkin käärmeitä kepittänyt ja tiesi kyllä, että niitä voi hännästä roikottaa eikä ne ylety siinä asennossa puremaan. Tytöt yököttelivät ja opettaja hyssytteli Ollia olemaan pelottelematta. Olli sanoi, ettei hän pelotellut. Jos hän pelotella aikoi, hän pyörittäisi kärmestä hännästä ympäri luokkaa ja nuolettaisi sillä jokaisen nenät. Minua nauratti Ollin puheet. Kuvittelin, miten käärme nuoli neniä ja sihisi tytöiltä kuset housuun. Olli tiesi, että käärmeet oli syötetty tainnoksiin eikä niitä tarvinnut pelätä. Opettaja oli sitä mieltä, ettei käärmeitä niin vain syömällä tainnutettu ja että vaikka ne hiljaa makasivat, ne saattoivat yllättäen hyökätä. Piti olla varovainen ja kaukaa vain katsella eikä suotta uhitella ja pelotella luontokappaleita.
Kahteen päivään en muuta ajatellut kuin lentävää koiraa. Olin nähnyt sen monta kertaa liitävän huoneen poikki sininen viitta lepattaen korvat luimussa kuin Teräsmiehen pystykorvalla tai Fantomin Devilillä. Siitä ei eläin enää komeammaksi tullut. Pitkä, vähän kaareva kuono, suuret, pystyt korvat ja paksu rinta, voimakkaat jalat ja tuuhea häntä ohjaamassa ylvästä lentoa.
Seurakuntatalon pihalla oli iso linja-auto, jonka ikkunat oli peitetty vanerilevyillä. Sinisenmustan auton kylkeen oli maalattu punaisin ja keltaisin, koristeellisin kirjaimin: ”Suuri Käärmenäyttely. Tule ja näe lentävä koira!” Talon ovelle luikerteli monen metrin jono hitaasti ja laiskasti kuin tainnoksiin syötetty kuristajakäärme. Panin käden housuntaskuun ja tunnustelin, että rahat olivat varmasti tallessa. Olli ja Kassu kihersivät hermostuneina ja vilkuilivat ympärilleen, ettei ketään isän ja äidin tuttua ollut näkyvissä. Siitä ei hyvä olisi seurannut eikä kauniita puheita olisi kotona pidetty, jos poikien olisi tiedetty mokomia matelijoita maksun edestä henkensä kaupalla katselleen. Lupasin niille pitkän maksuajan. Sovittiin, että joka kolmas rapu niitten merrasta kahtena ensimmäisenä ravustusiltana seuraavana syksynä tulisi minulle. Ajattelin, että se oli kohtuullinen sopimus ja kohtuullinen korko. Ravut kuitenkin kasvoivat itsekseen ja mönkivät pyydykseen. Ne piti vain nostaa rantaan ja mitata. Kaksikymmentä penniä kappale.
Sali oli täynnä häkkejä ja lasivitriinejä. Katsoin ylös, mutta en nähnyt muuta kuin pallolamppuja viiden rykelmissä ja joululta unohtuneen kreppipaperisen lenkkinauhan, joka punaisena ja pölyisenä roikkui lamppujen välissä. Olli pysähtyi ensimmäisenä, katsoi alas lattianrajaan ja sitten Kassua ja minua ja pyöritti kieltä huulilla. Pöydällä oli reilun metrin mittainen ja puolen metrin korkuinen ja samanlevyinen lasinen laatikko. Sen yläosaan oli liimattu pieni lappu, jossa luki
ALLIGAATTORI - ALLIGATOR
krokotiilien lahkoon kuuluva matelijasuku
Kaksi lajia: Mississipin alligaattori ja Kiinan alligaattori
Tämä yksilö: Mississipin alligaattori kasvaa yli 5 metrin mittaiseksi
sekä suomeksi että jollakin muulla kielellä, jota me ei ymmärretty. Lasilaatikossa lojui paikallaan kuin täytettynä vajaa puolimetrinen alligaattorin poikanen, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin sokeripaketti kaupan hyllyllä. Se ei oikein vastannut meidän kuvitelmia rumpuputken täyttävästä krokotiilistä, suu ammollaan virtahevon kimppuun hyökkäävästä pedosta, josta me oltiin puhuttu monta päivää. Yritettiin saada sitä poikasta liikahtamaan, mutta se vain katsoi lasisin, pystyviivaisin pupillein eikä värähtänytkään. Sen kurkun alla oleva lihas liikahteli sen verran, että uskottiin sen olevan oikea eikä kuttaperkkaa tai täytetty. Joku sanoi, että se olisi muutaman vuoden kuluttua täysikasvuinen, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä sen kasvua siihen seurakuntatalon saliin odottamaan.
Huoneessa oli sietämättömän kuuma ja meille selitettiin, että matelijat tarvitsivat trooppiset olosuhteet. Ollin mielestä semmoinen helvetillinen kuumuus sai koko matelijajoukon tylsäksi ja uneliaaksi. Ei kukaan jaksanut saunassakaan riehua tai hypellä. Ei kukaan saatikka jalaton käärme. Kassu kyseli lentävän koiran perään ja meidät viitottiin alttaritaulun viereen. Siinä oli häkki pöydällä ja häkin katosta roikkui lepakko siivet supussa ympärillä. Sen pää oli koiran pää ja isot korvat kääntyilivät puolelta toiselle. Olli viskasi pääsylipun jämät lattialle ja sihautti saatanan rohtuneiksi nuolluilta huuliltaan ja katsoi silmiään uskomatta vuoroin minua ja Kassua ja vuoroin häkin katossa roikkuvaa ”lentävää koiraa”. Meitä oli huijattu. Roikkuva lepakko ei ollut sama kuin lentävä koira. Sen ymmärsi lapsikin saati me. Lepakko tuijotti meitä pyöreillä, ruskeilla mullosilmillään, mutta ei liikahtanutkaan, ei pyrkinyt siivilleen, ei omistanut viittaa eikä panosvyötä. Heilutti vain korviaan kuin pystykorva lintumetsällä. Me katseltiin nopeasti käärmeet ja hämähäkit ja häivyttiin vähin äänin sieltä kuumasta ja pahalta haisevasta huoneesta. Kotimatkalla ei paljon puhuttu, mutta lupasin pojille hyvitystä lainankorkoon. Tuumattiin, että oli sentään jännittävämpää katsella Mäyrän Mömmän munanpäässä roikkuvaa rapua kuin jäniksellä täyteen tungettua kuristajakäärmettä, joka vain muhissa lötkötti eikä edes jaksanut kieltään vilauttaa. Me maksettiin kalliit oppirahat hyvästä uskosta. Jos joku sanoi, että elukannäyttäjät olivat rehellistä väkeä, se jouti työntää anakondan koppiin trooppiseksi välipalaksi.
Saarelan Ville vittuili meille monta päivää ja nauroi meidän puheille ja sanoi tienneensä koko ajan, ettei semmoisia lentokoiria missään päin maapalloa ollut, ei edes suurissa sirkuksissa ja että meitä hölmöjä oli oikein olan takaa kusetettu ja etelästä asti linja-autolla puolipyörtyneitä matelijoita herkkäuskoisten ihmeteltäväksi ajettu. Jouti semmoisten rahat kyniä ja parempiin taskuihin laittaa. Vain umpihölmö saattoi kuvitella täysikasvuisia krokotiilejä ympäri maata ajettavan. Johan semmoinen kuvatus söi yksinään lippurahat aamupuurona. Raisa pyysi Villeä pitämään turpansa kiinni. Se oli minun puolella, kun tiesi minun puheista, miten paljon olin sitä näyttelyä odottanut ja miten paljon siitä oli porukassa puhuttu. Raisa sanoi, että sekin olisi kyllä ötököitä katsomaan lähtenyt, jos rahaa olisi ollut, mutta lohdutin sitä, ettei se ollut mitään menettänyt. Jotenkin ne kaikki näyttivät lainaston kirjoissa luonnollisemmilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti