Viikonloppuna olin ajokauden päättäjäisissä Oulujärven rannalla Vaalan kunnassa. Asun reilun 140 kilometrin päässä yhdestä Suomen kauneimmista maisemista, mutta itse asiassa kävin nyt ensimmäistä kertaa sen toteamassa. Tosiasiassa ensimmäisen reissun Oulujärven rantaan ajoin aivan ensimmäisellä moottoripyörälläni (Honda 500 Four) jo 80-luvun alussa, kun porukalla lähdettiin juhannusta juhlimaan Manamansaloon. Tuolla reissulla maisemat eivät kuitenkaan olleet päällimmäisenä ajatuskuvioissa, ja ne jäivät kyllä aivan alimmaisiksi myös muistoihin. Silloin oli rahaa taskussa. Nyt ei enää ole.
Nyt minulla on muovikortti, jota muuan päättäjäisissä ollut valokuvaaja vähän karsastaen arvosteli. Hänen mielestään oikea raha on rahaa, jonka voi tuntea ja haistaa ja jota voi konkreettisesti kosketella ja kun se loppuu, se sitten loppuu eikä mene miinukselle. Minulla on muovikortissa siru, joka haistaa heti kassalla, onko kortissa rahaa vai yritänkö huijata hyväuskoista kauppiasta.
Muovikortti on kätevä. Vaikka tuntuu, että olen vapaa kaikesta maallisesta, minulla voi olla taskussani kokonainen omaisuus. Ei pullota varkauteen houkutteleva rahamassi takataskusta, ei ruttaannu eikä repeä kallisarvoinen seteli, ei paina kolikko kuvetta. Kun olen juhlatuulella, voin unohtaa saldon ja tuntea saman kortin aamulla vielä taskussani. Siellä se on kaikissa voimissaan siru kiiltäen kuin kultakimpale konsanaan. Seuraavalla pankkiautomaatilla sitten jännitän, miten on mahtanut raha vaihtaa omistajaa lähimenneisyydessä.
Päättäjäisissä maksoin siis kortilla. Ja aivan varmasti maksoin siis rahalla. Mutta aamulla en mitenkään voinut tietää, mitä kaikkea olin maksanut, kun ei ollut niitä jämähiluja taskussa konkretisoimassa tilannetta. Mutta yhdestä asiasta nyt kuitenkin olen (melko) varma. Unohdin maksaa oman ruokani. Jos olisin maksanut sen paperirahalla, en voisi koskaan saada täyttä varmuutta, maksoinko vain jätinkö maksamatta. Noin kuukauden kuluttua saan tiliotteen pankista, ja siinä lukee syntini suurin kirjaimin (tai siis tuolla kohdin ei lue mitään ja se on yhtä suuri synti). Mutta sitä ennen hankin itselleni synninpäästön. Soitan heti sinne ravintolaan ja tunnustan unohdukseni ja maksan kahdeksan euron illallisen. Sillä rahalla ei tavan kuppilasta saa paljon mitään, mutta tuossa ravintolassa sillä sai poronkäristystä, kermassa haudutettua muikkua kaikkine lisineen... Ja viimeistään kuukauden kuluttua näen koko totuuden. Hyvä, että minulla on muovikortti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti