Kuolema ei esittänytkään elokuvaa

Istuimme Vilkunan Jussin työhuoneessa Haapavedellä ja pohdimme talomyynnin edistämistä kaksissa miehin. Televisioon kannatti mennä, kun siellä olivat kaikki. Mutta jotakin erilaista piti kuitenkin keksiä. Ja me keksittiin.

Muutaman viikon kuluttua ruudussa pyöri mainos, jossa mies hyppäsi lentokoneesta ja katseli vapaassa pudotuksessa alla aukeavaa maailmaa: "Hieno tontti me löydettiin, mutta se vaatii kyllä komean talon:" Kohta viereen lensi toinen hyppääjä ja huiskutti talokirjaa: "Tilaa Salvostalokirja!" Ja kääntyi poispäin ja lensi horisonttiin. Näytti hemmetin hienolta. Tuota täytyi kokeilla.

Istuin lenkoneen lattialla ja mietin, mitä kaikkea seuraavalla oppilashypyllä pitikään tehdä: voltti, eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti..."Jalat ulos! Mene!" Tuolla komennolla lähdin koneesta ja pian putosin kohti maata parin sadan kilometrin tuntivauhtia. Olo oli stabiilin keikkuva ja fiilis päätähuimaava.

Voltti eteen, voltti taakse, käännös, käännös, voltti....pipipipipipipipip. Korkeusmittari piipitti aukaisukorkeutta. Mitä minä olin oikein touhunnut, kun korkeus katosi niin nopeasti. Vielä piti ehtiä yksi voltti ja sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Olin selälläni ja pian liian matalalla, jos alkaisin kääntyä. Vartalo ei vain oiennut enää kaarelle, että olisin päässyt oikeaan asentoon ja vedin laukaisukahvasta. Varjo purkautui haarojen välistä taivaalle väriseväksi mytyksi ja samalla näin vasemmalla puolella vähän oranssia kangasta. Varavarjo oli purkautumassa päävarjon sekaan. Se oli huono merkki. Keräsin varavarjon kaksin käsin jalkojen väliin, ettei se sieltä alkaisi enää enempää purkautua ja katsoin ensimmäisen kerran ylös. Päävarjo tutisi pienenä myttynä kierteillä olevien punosten päässä. Aloin potkia itseäni pyörivään liikkeeseen saadakseni kierteet oikeamaan ja kun viimeinen kierre oikesi, heilahdin valjaiden varassa vapauttavasti ja päävarjo aukesi hulmahtaen ja slaideri (aukaisunvaimennin) valahti alas pään päälle suloisesti lepattamaan. Katsoin alas. Sankka kuusimetsä oli enää muutaman kymmenen metrin päässä. Mihin tuonne sopi laskeutumaan? Johonkin vain oli pakko. Löysin niiden muutamien sekuntien aikana varjon ja miehen mentävän aukon ja ohjasin varjoni siihen. Olin maassa - varjo puussa. Olin elossa.

Sanotaan, että kun kuolema uhkaa, elämä kulkee filminauhana ohi ja voi katsella menneitä puuhia ja tulevia iloja tai kauhuja kuin valkokankaalta ikään. Minulle kuolema ei näyttänyt elokuvaa, vaikka käsikädessä kuljettiin muutamien sekuntien ajan. Kuljettiin näin jälkikäteen ajatellen lähes sylikkäin kuin rakastavaiset. Mutta silloin eivät kemiat vielä kohdanneet. Erosimme siis ystävinä, mutta lupasimme jonakin päivänä tavata uudelleen meille sopivammissa olosuhteissa, istuutua kaikessa rauhassa ja katsella jotakin mukavaa elokuvaa.