Vanhan nuorisoseurantalon seinällä roikkuu sauva kuin itämainen miekka koristeellisena ja kysymystä herättävänä. Miekka se ei ole, kun se ei ole terävä vaan tasapaksu ja päästään tylppä. Kahva siinä kuitenkin on kuin miekassa: koristeellinen, kaiverreltu, käteen hyvinkin sopiva. Mikäs piru se sitten oikein on. Muistan, että sillä on jokin nimi, mutten sitten enää sitä muista, mikä se nimi oli. Kysyn pöytätoverilta. Hän on opettaja, keski-ikäinen. Hän ei muista, mutta muistaa kyllä, että nimi sillä on. Sanoo minulle, että kannattaa kysyä tuolta (osoittaa) eteisessä olevalta, eläkkeellä olevalta opettajalta. Hän tulee katsomaan sauvaa ja sanoo, että muistaa sillä olevan jonkin nimen, muttei muista, mikä se oikein olikaan ja päättää kysyä vanhalta mieheltä, joka näyttää kuin olisi istunut kunnanvaltuustot ja vanhempainneuvostot ja johtokunnat ja hallitukset ja sanoo, että kappas vain, nimihän sillä on, mutta ei kuolemakseenkaan muistanut, mikä se oli.
Ohi kävelee pikkupoika ja huikkaa: "Oltermannin sauva." Kaikki melkein keski-ikäiset ja sitä vähän nuoremmat ja vanhemmat ja vanhatkin miehet muistavat heti, että oltermannin sauvahan se on. Sehän se. Oltermanninsauva. Puhetta piisaa oltermanninsauvasta sitten pitkäänkin eikä kukaan huomaa, että se pieni poika tietoineen on jo mennyt matkoihinsa uutta tietoa keräämään ja edelleen jakamaan. Noin se siirtyy tieto ja perinne sukupolvelta toiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti