Isä, älä kiusaa

Minulla on kolme poikaa ja olen heistä kaikista hyvin ylpeä ja onnellinen. Kasvatin heidät omalla tavallani ja siitä olen vastuussa itselleni, pojilleni ja heidän ympäristölleen. Millaisia heistä tuli, on osin sen työn syytä tai hedelmää, mitä minä ja heidän äitinsä tekivät tai tekemättä jättivät niinä vuosina, kun pojat kotona asuivat. En odota tuosta kasvatuksesta keneltäkään kiitosta enkä vastaanota moitteita sen enempää kuin itsekään kenenkään muun kasvatustyötä arvostelen. Tuolla haluan vain rakentaa aasinsiltaa kristinuskoon ja sen syntyyn ja perusteisiinkin.
Kristinusko on kiusaamiseen ja pahoinpitelyyn perustuva uskonto kaiketi aivan samalla lailla kuin kaikki muutkin uskonnot. Jumalakin kiusasi Jeesusta milloin erämaassa, milloin ristillä. Hän saattoi Juudaksen pettämään oman poikansa, jotta tämä olisi vangittu ja pahoinpidelty. Sanotaan, että tuo kaikki tapahtui vain sen tähden, että me ihmiset saisimme syntimme anteeksi.
Jos naapurini kävisi varastamassa minulta auton ja ajaisi sen Kuoppasillalta jokeen, minulle ei tulisi mieleenikään piiskata saati vangita ja ristiin naulita omia poikiani naapurini syntien tähden. Joskus annoin pojille tukkapöllyä heidän omien (minun mielestäni) typerien tekojen tähden ja olen myöhemmin noita kovia kurituskeinoja heiltä anteeksi pyytänyt ja ne anteeksi saanut. Mutta väkivallalla on monet kasvot. Väkivalta satuttaa aina ja sen hyvin ymmärrän. Tukistaminenkin on väkivaltaa. Se satuttaa, mutta se ei välttämättä vahingoita.
Kristinusko on väkivallan oppia. Pommit räjähtelevät toreilla ja metroissa, kun marttyyrit pyrkivät taivaaseen, ja miekat kalisevat ja tykit jyskävät ristiretkeläisten auratessa uskolle tietä. Väkivallan kautta ihmiset saavat anteeksi pahat tekonsa. Väkivallan kautta ihmiset saavat rakkautta. Siksi minun on niin vaikea olla kirkkouskovainen, koska en usko isään, joka pettäisi tai jättäisi oman poikansa, oman lihansa ja verensä sillä omituisella syyllä, että muut saisivat omat tyhmyytensä anteeksi.
"Isä, älä kiusaa." Jos minun poikani olisivat minulle joskus nuo sanat sanoneet, itkisin niitä vieläkin. "Eli Eli lama sabachthani?" Hmm. Miksikähän taas sataa?