Ajelin lauantai-iltana pohjoisesta kohti kotia tasaista satasta peräkärry perässä. Vähän ennen Oulua alkaa moottoriliikennetie, leveäkaistatie, jossa hyvinkin mahtuu neljä autoa rinnakkain, jos jokainen muistaa ajella oman kaistansa reunassa.
Rampilta nousi tielle poliisiauto ja vaistomaisesti katsoin mittaria: 105 eli ehkä vähän alle satanen virallisesti. Poliisiauto jäi taakseni ja näin sen taustapeileistä. Pian ohitin nopeusnäyttötaulun ja näyttöön tuli lukema 97. Hmm. Minullahan oli siis vielä varaa vähän kiristää ja painoin kerran vakionopeussäätimen nappulaa ja sieltähän se puuttuva maili nopeuteen tuli. Muutaman kilometrin ajon jälkeen näin peruutuspeilistä perässäni ajavan poliisiauton sinisen ja punaisen vilkun. Ensimmäiseksi ajattelin, että sille tuli hälytys johonkin kiireelliseen tehtävään, mutta kohta ymmärsin noiden valojen kuuluvan minulle. Ajoin auton tien reunaan ja avasin valmiiksi ikkunan. Poliisi kysyi, arvasinko syytä pysäytykseen. Sanoin, etten tosiaankaan arvannut. Olin ajanut poliisiauton edellä tasaista satasta peräkärry perässä, vaikka sallittu nopeus tuolle yhdistelmälle on 80. Tuota en tiennyt ja sen uskoi poliisikin. Olivat autossa olleet kanssani samaa mieltä, että tieto puuttuu. Muuten ei kukaan aja poliisiauto kannoillaan ylinopeutta. Laskin jo mielessäni, paljonko tuo tietämättömyyteni minulle pian maksaisi. Puhalsin, näytin sekä peräkärryn että auton rekisteriotteen ja kerroin kärryn olevan uusi aivan kuin tuo tieto yhdistelmän sallitusta nopeudesta. Poliisi ymmärsi tilanteen, ojensi paperit takaisin ja sanoi: "Ajelehan sitten tästä puoliin kahdeksaakymppiä", ja toivotti hyvää matkaa.
Etelän motoristit valittavat usein poliisin mielivaltaisuudesta. Täällä pohjoisessa on kuitenkin järki mukana maijassakin. Sen huomasin eilen. Olin koko loppumatkan iloinen ja onnellinen, etten vieläkään edes omaa tietämätttömyyttäni saanut sitä elämäni ensimmäistä ylinopeussakkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti