Tapasin kerran miljonäärin, joka sanoi olevansa yksinäisempi ja tarpeettomampi kuin ennen rikastumistaan. Se on kai niitä rikkauden varjopuolia. Jokainen pohtii joskus, miltä tuntuisi olla rikas kuin Kroisos tai vaikkapa vain apteekkari. Ne, jotka ovat rikkaita, sanovat sen tuntuvan "ei miltään". Jotkut taas tunnustavat suoraan olevansa mitä suurimmassa määrin etuoikeutettuja. Väitän olevani heidän kanssaan samahkoa mieltä.
Mutta rikkaus ei kuulu alkuperäiseen luontoon. Sanotaan jonkun alueen tai paikkakunnan olevan rikas luonnostaan. Puhutaan myös luonnonrikkauksista, mutta se taas on vain ihmisen keksimä taloustieteellinen termi. Jos vuori on sisältä kultaa, ei se ole sen arvokkaampi itse luonnolle. Mutta jos ihminen tuon vuoren löytää, vuoren rikkaus kääntyy itseään vastaan ja pian koko vuori on kaivettu ja sulatettu koruiksi ja muiksi melko tyhjänpäiväisiksi asioiksi luonnon kannalta. Rikas hamuaa aina lisää rikkautta, vaikkei sillä ylimääräisellä mitään enää tekisikään.
Luonto elää luonnosta eikä yksikään muu eläin ihmistä lukuunottamatta ole ahne. Leijona ei saalista kuudetta elefanttia, vaikka sillä olisi vielä kaikki viisi edellistäkin syömättä. Kettu ei kasaa jäniksiä kasaamisen riemusta tai käy toisten kettujen jänisvarastoilla itselleen lisää hamuamassa. Luonnossa varastoidaan vain pahan päivän varalle. Ja kun tulee se kaikista pahin päivä, vain vahvin jää eloon. Eikä sekään aja loistoautolla, vaan juoksee tai väijyy saaliinsa syödäkseen sen nälkäänsä. Ihminen on rikkaudessaan kadottanut kaiken pahan päivän varan. Kun tosi paikka tulee, kulta käy kovaksi hampaille. Kun pitää juosta ruoka kiinni, ei paljon auta, vaikka pankkiautomaatin näyttämä saldo olisi kymmennumeroinen. Hmmm. Taitavat silloin jäädä henkiin vain villieläimet ja - pahus soikoon ja däm däm däm - huippurikkaat ammattiurheilijat;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti