Helmikuun toisena viikonloppuna oli jo vuosikymmenten ajan pidetty Soanlahden kirkonkylän kellotorninmäellä Holotna-markkinat, jonne ajoivat niin isännät kuin rengitkin, emännät ja piiat. Kahden päivän ajaksi unohdettiin työt ja toimet ja jätettiin talot ja torpat, kissat ja koirat, siat ja lampaat ja tihkuen lypsävät lehmät vähäväkisimpien vanhusten hoteisiin. Valjastettiin voimakkaimmat hevoset kirkkoreen eteen ja ajettiin maantie lumesta pöllyten ja helmikuisten lumihilusten kirkkaassa kimalteessa kuka minkäkin vaaran kupeesta holotnaa kylille pitämään.
Miesten puhe porisi kuin lihaisa muuripata ja iloisesti solisi naisten nauru, kun kauniita kankaita käsiteltiin, huulia kirkkaiden peilien kuvajaisille mutristeltiin, suuren Venäjän koreita tavaroita hypisteltiin laukkuryssien kojuilla, maisteltiin viipurinrinkeliä, tsupukkaa syötiin, tsultsinalla mahat täytettiin, viinaa pullonsuusta juotiin, hilpeästi humalluttiin ja kohta jo nyrkkiä tarjottiin hentoisestakin varresta leveillä harteilla heiluneeseen päähän. Iloista oli toranpito eikä muutamaa mustelmaa jääty kauaksi aikaa itkemään.
Vei Kauri Jekaterinansa markkinoille joka vuosi oli ilma mikä hyvänsä, oli sulattava suvi tai pirskuva pakkanen. Jo alun kolmatta vuosikymmentään käyvän Kaurin olemus oli voimakas kuin nuorella oriilla, ja hänen rinnallaan näytti Jekaterina kuin olisi kirkon alttarilla seisova kultainen kynttilänjalka, kuin tammen katveessa kukkiva pihlaja, kuin omenapuun oksaan puhjennut valkoinen kukkanen. Ihmiset pysähtyivät katsomaan heidän jälkeensä, ja miesten silmät paloivat kuin tuliset kekäleet kauniin naisen perään.
Istuttiin Kynkkäkievarin hollituvassa ja Jekaterina katsoi haikeasti ikkunasta ulos mielessään lapsuudenkotinsa kaukana Pietarissa, kun susikarvahattuinen, sankia mies kihnutti jäistä tietä pitkin ja astui kylmissään sisään.
- Pärkkele. Minä oottanut kyyti markkinapaikka toinen tunti. Missä holli kuhna?
Sudenkarvaista hattuaan reiteensä läpsien tulija kirosi ja katsoi jokaista miestä silmiin ja naista rintoihin.
- Missä holli?
Mies käveli Jekaterinan eteen ja tarttui tätä olkapäistä.
- Missä holli kuhna?
Jekaterina säikähti ison miehen kiukkuista kieltä ja tuijottavia silmiä ja mitään ajattelematta sivalsi tätä avokämmenellä pakkasen rusottamiin kasvoihin.
- Mäne matkoihes holliloihes kera, prusoprosa.
Ei ollut Jekaterinalla aavistustakaan, ketä löi eikä ikinä olisi tuota suurimmassakaan kiukussa lyönyt, jos hänet olisi vallesmanniksi tiennyt. Mutta eipä tuosta naisen käden tuimasta tujauksesta ollut vallesmanni moksiskaan, vaan istahti kaikessa rauhassa kievarin penkkiin, huusi kyypparia pöytään olutta tuomaan ja vahvempaakin sai tuo kurja kolpakkoon kantaa, jos kannussa vain oli.
- Noin kaunis käsi ei tämä naama ole lyöty. Sen kunnia nyt koko kievari ryyppä kruunun kirstu pohja ylös.
Laulu raikui pitkin Soanlahden kirkonkylän kujia, kun hollitallin ovet olivat sepposen selällään ja tallivieraat päissään kuin Karjalan käet.
Katsoivat humalaisen Kaurin silmät kaunista Jekaterinaa.
- Sie se mänitkii miestä lyömää.
- Ka mänin. Vot siitä hyvän palkan sain ja holli monta kyytii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti