Eilen aamulla menin hieman myöhässä aikamiesten palaveriin Hegun kahvilaan. Pöydässä istui kuitenkin vielä puolenkymmentä tuttuakin tutumpaa miestä ja heitä tervehdittyäni astelin tiskille hakemaan sen tuiki perinteisen sämpyläni ilman kinkkua ja ison kupillisen kahvia. Kun olin ostokseni maksanut, käännyin kohti pöytää, mutta siitä olivatkin kaikki nousseet ylös ja kävelivät kohti ulko-ovea.
Juuri sillä hetkellä tunsin itseni varsin tarpeettomaksi, mielipiteeni keykäisiksi, seurani samantekeväksi, ajatukseni aivan olemattomaksi ja ketään liikuttamattomiksi. Kommenttejani aamuiseen tarinointiin ei siis kukaan kaivannut. Noin tunsin, vaikka hyvin tiesin jokaisen lähteneen omiin askareisiinsa, omiin kiireisiinsä tai omaan joutenoloonsa johonkin muualle. Niinpä taas tein yhden elämän mittaisen päätöksen: jos tiedän jonkun olevan tulossa juuri siihen pöytään, jossa istun, en lähde siitä mihinkään ennen kuin olen vieraani vastaanottanut. Jos minulla on kiire, kerron sen ja lähden sitten. Mutta annan hänen kuitenkin vaikkapa vain sanattomasti ymmärtää: mukava, kun tulit. Juuri sinua odotin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti