Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen

Uusi vuosisata melskasi jo vaaran takana, ja Konsta Kaurin poika Hartikainen opetteli siihen virkaan, jota kautta hänelle myöhemmin tuli leipä ja särvin. Ensimmäiset askeleet olivat horjuvat kuin hentoisen heinän heilunta keskikesän tuulessa. Kenkiä hän ei jalkoihinsa saanut, vaan paljaat, punaiset varpaat levisivät läpsähtäen vasten lattiaa.
- Siinä se männöö myllärin jauhama paljasti jaloin.
- Siinä se männöö paljasti jaloin, kun karhu nahat söi.

Ei ollut myllärin pojalla minkäänlaisia kenkiä, ei tossua varpaiden suojaksi, ei puolipohjaista natukasta. Oli ostanut Jekaterina Suistamolla käydessään halkileikatun vuodan kenkänahoiksi Kaurille ja itselleen ja lopuista ajatteli pojalleen pienet, kippurakärkiset kengät oikein suutarin verstaassa maalikylässä teettää. Mutta sattui sillä kohtaa elämässä niin onnettomasti, että kohtasi Kauri metsällä ollessaan karhun, jota ei ollut kuunaan ajatellut näkevänsä. Oli lähtenyt vaaran toiselle puolelle parin peninkulman päähän perheelle lihaa hakemaan ja kruunupään perässä hiihtänyt aamuisen autereen iltapäivän siniseksi päivänlaskuksi. Vaan olipa näreikössä ruskea karva laskevan auringon kajossa vilahtanut ja Kauri rihlapyssynsä poskelle nostanut ja kuolemaa räjähtävän kuulan matkaan saattanut. Oli lumi korkealle pöllynnyt, ja kimakasti oli huutanut karhunpoika, kun kuula oli sen kylkeen raastanut mustan verireiän. Kauri oli huomannut karhun ampuneensa ja kuuli jo kaukaa kumean murinan ja tiesi oman aikansa koittaneen, ellei äkkiä karkuun hiihtäisi.
Sinne jäi metsään kuollut karhunpoika ja sinne jäi karhunpojan perään itkemään emokarhu, vaan ei perään juossut eikä Kauria kynsiinsä tavoitellut.
Elettiin muutamia rauhallisia päiviä Kaurin myllyllä, mutta huomasi pian Jekaterina kahden silmän katsovan virran toiselta puolelta metsänrajasta. Sinne ne ilmestyivät aamusta varhain ja siellä ne tuijottivat myllylle vielä auringon laskiessa. Joskus kuului urahdus kuin uhkaus, joskus vain risun rasahdus. Mutta ei tullut itseään näyttämään pentuaan kaipaava emokarhu, vaan visusti pysyi piilossa.
Jätti Jekaterina Suistamolta hakemansa vuodan myllyn kupeelle suutariin lähtöä odottamaan. Mutta kun eräänä aamuna sitten tuli ulos, näki hän pihansa myllätyn, pihalla olevien kalujen ja kiulujen olevan rikki hakattuina, sukset olivat säleinä mikä missäkin, sauvat poikki purtuina ja kallisarvoinen vuota revittynä ja raiskattuna niin pieniksi tilkkusiksi, ettei siitä olisi edes tuluskukkaroa enää ommellut taitavinkaan nahkasuutari.
Oli hiljaa astellut yöllä emokarhu pihaan ja leppymättömällä raivolla tuhonnut poikasensa ampuneen myllärin pihasta kaiken, minkä tassuillaan ja vahvoilla kynsillään rikki sai ja minkä hampaillaan kykeni rujoksi repimään.

- Siinä se männöö paljasti jaloin karhunkaatajan kengätöin priha.
- Mitäs mänit pojan karhulta kuatamah? Ota silmä käteh ja kazo. On niätsen hirvi karhuu suuremp ja sillä sarvet piässä on.

Oppi tuon viisauden Kauri kantapään kautta ja sai Konsta ajallaan kengät jalkoihinsa, kunnes myöhemmin saattoi omat kenkänsä ihan itse tehdä. Kasvoi näet Konstasta kylälle kelpo suutari. Kirjoitti törkyturpapappi kirjaansa seuraavan merkinnän edellisten lisäksi:"Kastamaton Konsta kummat kengät tekee. Ulkonäkö on on kuin tehtaan saappaissa, mutta kumman riekaleen se kehveli jokaiseen kenkäpariinsa liittää. Mikä lie rutale kumiliimalla kiinni ja pikilangalla varmistettuna. Mäne häntä tietämään."

Olipa saanut äitinsä kauniiseen päähänsä ajatuksen säästää karhun repimät vuodankappaleet Konstalle muistoksi emokarhun kostosta. Ja noita riekaleita liitti sitten tekemiinsä kenkiin nahkasuutari Konsta Gaurilinpoika Hartikainen kuin tekijänsä merkiksi. Kutsuttiin Konstan suutaroimia kenkiä kautta Karjalan maan Karhun Kämmeniksi, KKKK. Konsta Kaurinpojan Karhun Kämmen.