Kirkonkellot kilkattivat ja kalkattivat ja lopulta kumisivat ja moikasivat, ja höyrykone puski ilmaan vitivalkoista höyryä, kun se pyöritti pitkää kampiakselia. Kymmenet eri mittaiset kammet hakkasivat monen kokoisia kelloja. Mustanaamainen ponomari heitteli kalikoita koneen punaisena humisevaan pesään ja paksukintainen käsi nakkasi luukun kiinni varmoin ottein ja nopeasti, ettei naama olisi tullut entisestäänkin mustammaksi. Poika vilkaisi Kauriin ja hymyili tälle niin, että valkoiset hampaat näkyivät kuin helmet mustan simpukan kuoressa.
Hevosen kokoisen säiliön kyljessä pyöri miehen korkuinen metallipyörä ja sen puolat vilisivät Kaurin silmissä kiihottavasti. Pyörän päällä oli remmi, joka maahan lyötyjen ohjaisrautojen kautta kulki pitkällä rautatangolla ohjattavalle vaihteistolle. Kun ohjainrautoja liikuteltiin, remmi pöyritti kartionmuotoisen metallisangon eri kohdista kulkiessaan kampiakselia halutulla nopeudella. Ponomari työnsi kaikin voimin kammesta ja kellot kilkattivat ja kalkattivat ja kumisivat ja moikasivat vieläkin kiivaammin, ja mustakaapuiset munkit ja papit riensivät kuka mistäkin kohti kirkkosalia rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa vaatimattomasta, mutta sangen yltäkylläisestä elämästä. Myös Kauri olisi juuri sillä hetkellä halunnut juosta tummien hahmojen mukana Jumalaa kiittämään suuresta riemusta ja ilosta, mikä hänen sydämessään juuri sillä hetkellä vatkasi elimiä ja kiehutti verta ja humisutti päätä ja tärisytti käsiä ja jalkoja. Jos oli hän luullut höyrykoneen vain myllyn rattaita pyörittävän ja kiviä toisiaan vasten kihnuttavan, näki hän aivan itse koneen pystyvän vaikka kirkonkelloja soittamaan.
Ponomari pinkaisi juoksuun pihan toiseen reunaan ja kohta jo soi kaunis sävelmä ja täytti pienten kellojen suloinen helinä koko kirkkopihan ja kokonaisen kaupunginosan. Oli poika avannut toisen höyrykoneen venttiilit puhaltamaan voimaa kellopelin rattaisiin, ja kauniimmin kuin Kauri oli koskaan kuullut kellojen helisevän, soi suloinen sävelmä iloisesti kuin tuhannet satakielet olisivat yhtä aikaa hänelle laulaneet. Istahti Kauri kaiken tuon yltäkylläisen äänen äärellä maahan ja itki ylitsevuotavasta onnesta. Hänen korvansa olivat kuulleet Jumalan enkelien laulavan ihmisen pojan käsien kautta.
"Tapasin vuosien jälkeen Gauril Hartikaisen. Kertoi hän miule merkillisen tsuakkunan. Oli Pietarissa käynyt ja siellä Jumalan nähnyt, muttei silti miule kasteeseen tullut. Huastoi oman nähneensä, ei kirkon kultaiseen ristiin naglattua. Mitä tarkoitti, en mie tiijä. Mäni matkoihinsa mies ja rallatti männessään. Kutsukkua Gauriliks eilleen, miusta nähe. Mie sitä kastetta mihin tarvize. Niin sanoi ja nagratti männessään ylen äijält. Mie tämän kirkonkirjaan kirjoitan. Näin tein."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti