Kevät sulatteli pälviä Jänisjärven rantamaille, ja kauas saloille kuuluivat kumahdukset auringon lämmittäessä järven jäätä, kun se aamuyön kylminä tunteina vielä viimeisin voimin yritti itseään koossa pitää. Mutta ei osannut enää yhtenä olla, vaan ryskyen ja paukkuen hajosi se ensin pitkiksi railoiksi ja viimein jäälautoiksi kesää kohti. Kun tiputteli myllyn katolta viimeisen lumilumpareen vesinorona porraspieleen, ei Kauri enää saattanut paikallaan olla, vaan teki tuskaisena lähtöä Pietariin. Talven jyvät oli jauhettu ja uusi sato seisoi vielä siemenviljana syvällä laareissa. Oli aika valjastaa hevonen ja valmistaa itsensä matkaan.
Jekaterina laittoi säkkiin suolalihaa, kuivattua kalaa, tuoretta leipää ja roppavoita ja muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi vasullisen piirakoita, jotka suolaisessa kirnuvoissa säilyisivät pitkänkin matkan ja antaisivat Kauri-kullalle uutta voimaa hevosta Pietariin asti käskeä.
Laaja oli Laatokka sivuitse kulkea, kun ei enää uskaltanut jäälle lähteä matkaa oikaisemaan. Kävi joskus puhuri aavalta selältä kuin vimmainen viima takkia päältä repimään, mutta jo toisena päivänä käänsi tuulen lounaaseen ja kuin kesäinen vieno viri heilutti se Kaurin hiuksia ja oli silloin matkanteko leppoisaa ja kävivät ajatukset kiivaina höyrykoneen syvimpiin sisuksiin. Hevonen ei Kaurin ajatuksista ollut moksiskaan, vaan hitaasti ja pää riipuksissa se askelsi kapeaa kärrytietä kuin olisi ennestään määränpäänsä tiennyt. Kun kävi tie huonommaksi, virkistyi hevonenkin kuin uutta olisi aavistanut näkevänsä ja ennen kokemattomaan menevänsä.
Kuusi suloista auringonnousua laski Kauri matkalla kokeneensa ennen kuin alkoi näkyä kaunis Pietarin kajo. Kauas erottivat miehen innosta säkenöivät silmät korkeita ja kullasta kimaltavia kirkon torneja. Kurkottivat ne paljon korkeammalle kuin konsanaan Suistamolla tai kotikirkolla ja välkyttivät ne kultiaan kuin iltataivas ruskoaan pitkin horisonttia. Kävivät tiet vähitellen leveämmiksi ja alkoivat kärryjen rattaat pomppia mukulakivillä ja soi Kaurin korvissa ensimmäistä kertaa suuren kaupungin kumu ja värähtelivät kuvajaiset silmissä kuin tien kivipintaa tunnustellen. Mitä syvemmälle kaupunkiin Kauri ajoi, sen paremmin viihtyi hän kärrynsä istuimella. Mitä sankemmaksi kävi väen määrä, sen vähemmän hän siellä vieraaksi itsensä tunsi. Vaikkei ollut Kauri koskaan ennen nähnyt mitään niin suurta ja väkevää kuin oli Pietarin kaupunki taloineen, siltoineen, kauppoineen, tehtaineen, laivoineen, kirkkoineen kaikkineen, pelkäsi hän siellä vähemmän kuin myllynsä pölyisellä parvella.
Kiersivät Kaurin kirkkaat silmät seinästä seinään, porttikongista porttikongiin, pihasta pihaan ja etsivät kuumeisesti konetta, jota hän oli tullut ihmetellen etsimään. Kuuntelivat korvansa, mistä tulisi sellainen jyske, jonka höyry aikaan sai. Mutta melusi kaupunki yllä ja alla ja sivuilla eikä ollut helppo siitä valtavasta äänten rummutuksesta erottaa mitään erikseen muuta kuin hevosten kavioiden kopse ja kärrynpyörien jatkuva kolina.
Fontanka-joen ylittävällä Anitshkovin sillalla seisoskeli miesjoukko ja kuuli Kauri sen haastavan tuttua kieltä, omaa kieltä puhuvan. Pysäytti hevosensa miesten rinnalle ja huusi istuinlaudalta kuin olisi tuttunsa nähnyt ja kysyi, keitäpä olivat tsuhnat. Katsoivat miehet Kauria ja jo nosti yksi kätensä tätä kohti tervehdykseen. Kertoi lähteneensä jo vuosia sitten kaukaa pohjoisesta, väylän varresta Torniosta.
- Jo vain met olema kaikki Lapin miehiä. Sivistyksen perhän läksimmä näitä ryssän rensseleitä kattomhan. Sole poka mikhän. Van mikä se sinua orilla ajattaa?
Kertoi Kauri miehille höyrykoneen perässä heboisella ajavansa ja monta päivää matkalla olleensa.
- Jo vain met olemma höyrykonhen nähäneek kaikki. Sole poka mikhän. Lähe meijän matkhan, nin saatat sieki semmosen nähä ja varsin kummassa hommassa sittenki.
Nousivat miehet Kaurin kärryyn ja jatkoivat Nevski Prospektia pitkin pohjoiseen. Nousi jo höyry kaukaa korkealle ja kuului metallisen pillin maailmaa halkova ujellus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti