Karavaani lähestyi Soanlahden kirkonkylää ja mitä lähemmäs se tuli, sen sankemmaksi kävi väkijoukko ympärillä. Kaksitoista hevosta korskui vankkureiden edessä, ja kuusipyöräiset vaunut keikkuivat raskaina ja rautajouset vinkuivat oikoillessaan kuoppaisella tiellä. Hevosparit kiskoivat harmaanruskealla öljykankaalla peiteltyjä kuormia ylämäkeen ja miehet laulattivat nahkaisia piiskojaan hevosparien lautasille. Väsymyksestä kiukkuisten hevosten hännät pyörivät ja valjaat natisivat, mutta tasaisena letkana nousivat ne kaikki kohti kylää ja siitä vielä vaaran rinnettä myöten aina Kaurin koskelle asti.
Kyselivät kyläläiset hevosmiehiltä lastia, mutta eivät suostuneet nuo mokomat kuormaansa paljastamaan. Piti vain seurata perille asti, jos mieli vastaus kysymyksiinsä saada. Tiesivät kuormaa kuljettaneet miehet, ettei ihmisen uteliaisuudella ollut äärtä, ei rajaa ja että väki ei vähällä jälkeen jäänyt, tietämätönnä tien päälle muilta vastausta odottamaan. Itse täytyi päästä näkemään, mitä kaikkea oli noiden vällyjen alle kätketty, kun piti olla tusina hevosia niitä maailman ääristä Kaurin koskelle vetämässä.
Konsta oli vähäisestä iästään huolimatta oppinut jo laskemaan. Muutamien arkisten sanojen lisäksi osasi hän kaikki luvut sataan asti ja ylikin.
- Kuusikymmentä ja neljä.
Kuusikymmentäneljä miestä ja naista ja ukkoa ja akkaa ja lasta oli kulkenut Kaurin pihaan vaunusaaton perässä kuka mistäkin asti. Röhisivät vanhat ukot limaisia ysköksiä ja sylkivät ne pitkin tietä. Ahtaasti hengittivät lihavat akat, mutteivät jälkeen jääneet eivätkä periksi antaneet, vaan paksua jalkaa toisen eteen siirsivät. Mitä pidemmälle eteni matka, sen kovemmin keikkui huonojalkainen akka. Mutta pihaan tuli jokainen ihmettä katsomaan ja salaisuuden öljykangasta raottamaan.
Oli ensimmäinen pakkasyö saanut riitteen lätäköihin ja kosteana huurusi koski ja kasasi joen päälle harmaanvalkoisen viitan. Hevoset riisuttiin valjaista ja päästettiin valkoriitteiselle niitylle syömään. Hevosmiehet alkoivat irrotella kuormapeitteitten naruja ja väki pakkautui aivan vankkureihin kiinni.
- Kaik piäsööt käsiks käymään. Suotta on sylih tulla.
Kuvassa höyrysäiliö Pietarin tehtaalla. Kauppa on juuri tehty ja säiliötä siirretään traktorilla odottamaan purkamista hevoskuljetusta varten. Säiliön vieressä taimmaisena Gauril Hartikainen onnellisena höyrymyllyn omistajana. Tuosta samaisesta traktorista tuli myöhemmin Kaurin omaisuutta varsin merkillisten yhteensattumusten seurauksena.
Kun taivas ehtoolla punertui päivää päättämään, oli kuudesta vaunusta kosken rantaan nostettu suuren väen voimin kokonainen höyrymylly. Jokaiselle uteliaalle oli tointa riittänyt sylikaupalla eikä ketään päästetty toimetta tietään jatkamaan. Olivat hevosmiehet osanneet jännitystä niin pitkälle pitää, ettei enää perillä tarvinnut omin voimin raskasta kuormaa purkaa. Riitti kun kylän kantajille vaunusta otettavan taakan näytti ja sille paikan osoitti. Ei osannut kymmenistä putkista ja säiliöistä ja hammasrattaista ja remmeistä ja akseleista ja vauhtipyöristä ja riehtilöistä ja arinoista ja öljysäiliöistä ja laakereista ja kammista ja vivuista ja luukuista monikaan päätellä Kaurin uuden myllyn muotoa tai hahmoa, mutta höyrymyllyksi sen kuitenkin jo kaikki tiesivät. Millainen semmoinen höyrymylly oli, ei arvannut kovin tarkalleen kukaan muu kuin Kauri. Mutta tarkimmin osasi nuo osaset yhteen summata seppä Ontrei. Oli tuo karvainen kummajainen kulkenut Nevajoen rantaa kauempaa kuin kukaan ja tiesi, miten vedestä keitettiin metrisellä halolla kiukkuinen kihinä työtä tekemään valittamatta ja täysin palkatta. Ei tarvinnut voita, ei leipää tuo akselien äkäinen pyörittäjä. Ei piitannut piiraasta saati saennut sultsinasta. Vaan kun koivuhalon kitaansa sai, jo alkoi tanner tömistä ja ilma viheltää sakeasta höyrystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti