Suussa maistui pietarilaisen kievarin tanakasti pantu olut ja kieltä kirveli poltettu tupakka. Kauri katsoi ulos pienestä ikkunapahasesta, josta juuri ja juuri läpi näkyi. Ikkunalasi oli valunut ja vääristi maisemaa ja sai sen taipuillen elämään. Katu oli vilkas ja äänekäs kuin ei olisi koskaan yötä ollutkaan. Pietarissa ei ollutkaan yötä. Oli vain valoisaa tai pimeää.
Tornion miehistä ei Kauri tuon illan jälkeen kuullut eikä heitä näkemään päässyt. Maa lie heidät niellyt tai toimet vieneet toisille teille, mutta yksin joutui Gauril Hartikainen höyrykonettaan etsimään. Miehet olivat kyllä sen paikan kertoneet, mutta mistäpä oudosta ja suuresta kaupungista sellaisen osasi löytää semmitenkään, kun ei tainnut yhtään venäjän kirjainta lukea. Vaikka olikin höyryn voima ja mahti kärsimässä karvaan tappion bentsiinin tuoksuville huuruille, moottorin mahtavalle paukkeelle ja kumipyörien pehmeälle menolle, halusi Kauri kuitenkin kiivaasti nähdä sen, mitä oli hakemaan tullut. Ei voinut syrjäyttää mies päästään ajatusta matkansa alkuperäisestä tarkoituksesta.
Kun mustassa yössä kiersi ajatus automobiilista Kaurin päässä, pyöritti hän mietteitä monilta suunnilta, katsoi asiaa sieltä, tuumasi tuolta. Ei ollut hän käynyt aiemmin suurissa kaupungeissa eikä tiennyt mitään näitten elämästä, mutta kuvitteli kuitenkin, ettei kaikki hyvä voinut kuitenkaan olla vaan Pietarissa. Vaikkei hän ollutkaan nähnyt automobiilia aikaisemmin, saattoi hän kuvitella sellaisia muuallakin olevan. Oli sellaisia varmaan Suomessakin. Oli Viipurissa kenties. Oli varmasti. Rikkaita kauppiaita oli kaupungissa monia, oli hänelle kerrottu. Oli säiliöittäin bentsiiniä, jota ilman ei suostunut automobiili kulkemaan. Jos ajaisi hän automobiilin Soanlahdelle tai Suistamolle, loppuisi kulku kuitenkin lyhyeen ilman tuota punaista hajuvettä. Vertasi hän taas höyrykonetta ja polttomoottoria. Vesi virtasi ikuisesti omatekoisessa koskessakin eikä loppunut se niin kauan kun sataa jaksoi. Vettä mahtui jokiuomaan ja taivaaseen ja puuta kasvoi metsä enemmän kuin onkapannuun työntää jaksoi, niin ajatteli Kauri ennen kuin aamu oli valjennut.
Hevonen asettui valjaisiin ja mies läsäytti suitset lautasille ja hevonen nykäisi kärryt liikkeelle. Kohta oli tuo pari yhtä Pietarin kadun jatkuvan liikkeen kanssa. Hevonen korskahti kievarin kohdalla kuin unohtaakseen ne suuriääniset Lapin miehet, jotka joihkasivat ja lauloivat ja kirosivat, löivät hevosta suitsiremmillä, vaikkei kiireellä ahtailla ja täysillä kaduilla ollut sen suurempaa virkaa kuin syyskuisella auringonpaisteella puun lehteä oksassa kiinni pitämään.
Tarkasti kuuntelivat Kaurin korvat, ja kun hevonen asteli hitaasti ohi kultatapulisen kirkon, kuuli Kauri kuin muurin takaa kolkkeen ja kihinän ja näki valkoisen höyrypilven nousevan kevätkesäiselle taivaalle.
- Klonk, klonk, klonk, tsssssiiiiiiiiihhhhhh PONG PONG PONG PONG......KLING KLANG - KLING KLANG...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti