Keväisen kiukkuinen yötuuli kolisutteli ikkunaluukkuja ja lattian alla rapisteli hiiri. Ohut viri lepatteli öljylapun mustassa sydämessä ja kitkerästi käryävä lamppuöljy haihdutti Kaurin nenästä viimeisenkin haitusen bentsiinin suloisesta tuoksusta. Ei tullut uni.
Loppukevään harmaan pimeässä yössä Kauri tuijotti huoneen kattoon, jonka lauta oli melkein mustaksi tummunut, mutta jossa näkyi vaaleaksi haalenneita lohkeimia. Ajatteli mies kaikkea näkemäänsä. Ei ollut ehtinyt vielä höyrykoneelle asti, kun oli Lapin miesten matka tyssännyt ensimmäiseen matkalle osuneeseen kievariin. Oli istuttu ja tupakoitu. Oli tupakoitu ja juotu. Oli juotu ja juovuttu ja juovuspäissään kotikontua kaivattu ja kättä väännetty, kunnes piti yösijaa lähteä etsimään.
Kaasulamput valaisivat kihisten kivisiä katuja. Mutta ei asettunut Pietarin kaunis kaupunki pimeän tullen nukkumaan, vaan sitä virkummaksi kävi se, mitä mustemmaksi yö muuttui. Se ajoi hevosilla edes takaisin, vinkuivat vossikkavankkurit, kolisivat puiset pyörät, nauroivat iloiset naiset, meuhkasivat miehet kuin kukkopojat naisten ympärillä. Leijui sakea sumu kievareiden oviaukoista viilenevään iltaan, höyrysi lämpö ja tuprusi tupakan savu. Ajoi se automobiileillaan pienten valojen tuikuttaessa niiden keulalla. Paukkui ja kolisi. Kolisutti ikkunoitaan ja ikkunoiden luukkuja, aukoi ja sulki. Heitti lokavettä ikkunasta kadulle ja lotisi ja haisi. Kaiken tuon ja paljon enemmän teki kaupunki, joka ei suostunut maate käymään.
Tunsivat Tornion miehet Pietarin yösijat kuin omat taskunsa, niin sanoivat. Olivat olleet illan jos toisenkin kievarin paksukantisen pöydän ääressä, juoneet tuopposen toisensa perään ja aamulla heränneet milloin mistäkin murjusta kohmeloaan pitämään ja suolapalaa hankkimaan kauheaan oloonsa. Oli heillä Kauri mukanaan ja huoli tästä suurempi kuin itsestään. Osoittivat tälle kortteerin suuren sillan kupeesta rautahevosen vieressä olevasta majatalosta, jossa yö ei maksanut enempää kuin viisi kopeekkaa. Kuudennella sai aamulla syödä tai jättää syömättä, jos niin tahtoi.
Ei tullut uni, ei. Jos rautaan kolon koversi ja siihen sopivan rautapalan asensi ja tuon rautapalan kankeen kiristi ja kangen vauhtipyörään liitti ja kun vielä koloon bentsiininhöyryä puhalsi ja perään kynttilänliekin, jo räjähti mokoma ja sai vaunut liikkumaan ilman hevosta.
- Miehän en heboisen viereen kuolemaan ala. Mie mieluimmin bentsiiniin hukun.
Niin ajatteli Kauri ensimmäisenä yönään Pietarin kauniissa kaupungissa. Vaan ei nukkunut silmällistäkään eikä maistunut aamulla kopeekan kyrsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti