Istun valkoisessa huoneessa, jossa on mustat verhot. Kermainen musiikki valuu väkevänä savuiseen baarinurkkaukseen levyautomaatista käsin, ja flipperi paukuttaa teräspalloa reunasta reunaan ja liipasimille. Eric Clapton täyttää soolotajunnan kaikki sopet.
Sain lahjaksi Eric Claptonin elämäkertakirjan. Mr. Slowhand on ehtinyt soittaa jokusen soinnun ennen tuota kirjaa ja varmasti jo muutaman kerran muistellut menneitä ja tehnyt tuleviakin sen ilmestymisen jälkeen. En oikein muista murrosikäisenä muuta kuunnelleenikaan kuin Creamia ja Blind Faithia sekä satunnaisesti John Mayallia ja BST eli verta, hikeä ja kyyneleitä. Silloin en koskaan ajatellut, että tuo maaginen soittaja oli elävä ihminen jostakin Lontoon kupeesta köyhistä ja epämääräisistä oloista. Tai että tuo soittaja oli opetellut soittamaan vähintään yhtä huonolla kitaralla kuin minulla oli. Meissä oli loppujen lopuksi hyvin pieni ero. Me ymmärsimme musiikkia paljolti samalla lailla, me halusimme kenties soittaakin sitä samalla lailla ja meidän lähtökohtammekin olivat aika lailla samanlaiset. Mutta minulla oli vain halu. Hänellä oli myös kyky ja lahjat ja mieletön intohimo harjoitella. Ja suuri Lontoo kaikkine virikkeineen ympärillä.
Sanotaan, että lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Minusta olisi aivan varmasti tullut huippukitaristi, jos olisin ollut riittävän älykäs harjoitellakseni tarpeeksi. Oma syy. "Se on miun syy", sanoi joku. Nyt olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan korjata kauan sitten sattunutta erehdystä ja soitan joka päivä. Ei minusta tule enää huippukitaristia eikä ehkä kohtuullistakaan, mutta minulle riittää ymmärrys, että minusta olisi voinut tulla jotakin suurta. Ja ehkä tuossa piilee myös suuren tuskan siemen. Siinä piilee ymmärrys siitä, että olisi voinut soittajana olla jotakin. Ja siinä piilee paradoksi: lahjakkaimmat harjoittelevat eniten. Siis miksi en harjoitellut? Koska en sittenkään ollut kovin lahjakas. Ymmärrys käy aina voimille - ja luonnolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti