Oli jo melkein joulu. Potkukelkan jalaksen jäljet olivat kovettuneet ja uskalsin lasketella maitotonkkien kanssa jokiuomaan reilua vauhtia. Meijerin pihassa oli muutama lamppu ja isännöitsijän asunnon ikkunassa loistivat sähkökynttilät. Ne olivat kauneimmat valot, jotka olin koskaan nähnyt. Pysähdyin niiden kohdalla ja kuvittelin joskus itse omistavani sellaiset. Ne olivat ylenpalttisen vaurauden valot. Kun oli tarpeeksi rikas, ei tarvinnut enää tiariinikynttilöiden kanssa tuusata, ei tarvinnut tulitikuilla sormiaan polttaa, ei tarvinnut rapata jähmettynyttä kynttiläntalia pöytäliinasta. Saattoi vain pistää töpselin seinään ja joulu sai tulla. Ja kun kynttilä paloi loppuun, se vain ruuvattiin irti ja vaihdettiin tilalle uusi, entistäkin kirkkaampi. Niin minulle oli kerrottu.
Rikasta elämää elettiin tuon sähkökynttilöillä valaistun ikkunan takana. Katossa roikkuivat monihaaraiset kattokruunut ja valaisimet ja jokaista lamppua kaunisti varjostin. Niinkin minulle oli kerrottu, vaikka itse en koskaan sisällä käynyt. Siellä asui herroja ja herrojen penikoita. Veltsu ja Pertti usuttivat minut kerran isännöitsijän pojan kimppuun. Sanoivat, että minä olisin paljon riskimpi, kun olin mökkiläinen. Se poika oli pari päätä minua pidempi, hyvin ja terveellistä ruokaa syönyt ja isoksi kasvanut. Sain siltä selkääni oikein kunnolla. Ei se antanut tuumaakaan periksi, vaikka oli herrojen penikka. Verissä päin ja itku kurkussa kerroin Veltsulle ja Pertille, ettei se millään ollut antanut itseään pieksää. Pojat nauroivat ja sanoivat, että se oli ollut juuri jäämässä alakynteen ja luovuttamassa. Siitä innostuneena ja sisuuntuneena juoksin uudestaan pieksettäväksi enkä sen jälkeen ole vapaaehtoisesti kenenkään kynsiin raadeltavaksi mennyt.
Talutin potkuria hitaasti. Ei ollut mitään kiirettä kulkea unelmien ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti