Nainen kävelee pitkää siltakatua ja istahtaa kadun päässä olevalle penkille. Rakkaus on kadonnut, hävinnyt elämästä, kulkenut muualle, lähtenyt. Itkettää, surettaa, on ikävä. Takaa kuuluu tuttu ääni ja nainen kääntää päätään. Musiikki laajenee, kuva laajenee, ilmeet kirkastuvat: "Rakas. Sinä oletkin siinä!" Katsomossa kuuluu hiljainen niiskutus ja itkuntyrske. He löytävät sittenkin toisensa. Pala nousee kurkkuun, henkeä ahdistaa, silmät kastuvat, mutta kaikki on kuitenkin ikiaikaisen hyvin.
Valkokankaan ja katsojan välillä ei liikkunut yhtään vaikuttavaa, kemiallista ainesosaa, ei lääkkeeksi luokiteltavaa kokonaisuutta, ei pilleriä, ei nestettä, mutta silti katsojassa tapahtui paljon: kurkkua kuristi, pääkipu hellitti, kyyneleet valuivat vuolaina ja hengitys katkeili. Katsoja sai visuaalista valohoitoa.
Sytytän kirkasvalolampun. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Joku kysyy, miten se vaikuttaa. Minä vastaan, etten tiedä. Joku sanoo, että se taitaa olla humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos minulle siitä huolimatta tulee mukavampi olo.
Rukoilen. Joku kysyy, vaikuttaako se jotenkin. Minä vastaan, että vaikuttaa. Järki sanoo, että uskonto on humpuukia. Minä vastaan, että saattaa olla. Mutta ei sillä ole mitään väliä, jos siitä tulee mukavampi olo.
Sataa. Olen masentunut ja ikävissäni. Poskionteloni on tulehtunut ja syön tulehdusta vastaan voimakasta antibioottia. Mutta sitten pilvet väistyvät ja aurinko alkaa paistaa ja masennukseni katoaa ja silmäni imevät valoa taivaalta kuin nälkäinen raamatun mannaa. Vedän sieraimiini ilmaa ja poskionteloni aukeavat ja sylkäisen koko pimeän ikävän ja tuskan sulavalle lumelle. Sinitiainen istuu oksalla ja pyörähtelee iloisesti. Taivas on valkokangas ja katsomossa ovat tunteet valloillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti