"Ensimmäinen päivä
Luin juuri Visa Vilkunan blogista Visa Amerikassa ensimmäisistä retkipäivistä. Olen lievästi kateellinen ihmiselle, joka uskaltaa lähteä tuollaiselle retkelle, vaikka normaalisti olen kateellinen vain sellaisille ihmisille, jotka osaavat sielustaan soittaa musiikkia juuri niin kuin haluavat. Mutta kateus ei ole tämän blogin kantava voima, vaan enemmänkin kannustus. Me kaikki voimme omassa elämässämme tehdä, mitä haluamme. Kukaan ei meitä tosiasiassa estele. Mutta mitä kukin haluaa, sen jokainen päättäköön itse. Jokaisella meillä on Kaleerimme ja jokaisella meillä on oma airomme, jolla soutaa. Pyrkimys vapauteen olkoon siis tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ja viesti. Onnea ystävälleni Visalle pitkälle matkalle. Olen hengessä mukana."
Tuosta kirjoituksesta tämä blogi alkoi. Nyt tuo Peter Pan -porukka on päässyt päämääräänsä ja on jo kotimatkalla. Visa kirjoitti eilen Buenos Airesista. Istuskeli jossakin katukahvilassa, joi kylmää olutta ja katseli... hmmm... Mitähän lie kolme kuukautta tien päällä ollut mies katselikaan.
Kaverukset ajoivat 28.000 kilometriä moottoripyörillä halki Amerikkojen Alaskan Anchorragesta Argentiinan Ushuaiaan. Toisaalta mukava, että matka loppui ja kaikki säilyivät fyysisesti ehjinä, toisaalta taas vähän surullista, että ei saa enää seurata joka aamu, mitä noille veijareille kaukana maailmalla kuuluu.
Jos en osaisi soittaa kitaraa, olisin varmasti yksi maailman kateellisimmista ihmisistä. Joskus lukiessa tuntui, että tukka lähtee irti, kun kävi niin kateeksi ne kauniit maisemat ja hienot fiilikset. Mutta sitten otin kitaran syliin ja soittelin ja siivittelin sävelet parhain päin ja mietiskelin: "Tätä ei Visa osaa." Helevettiläinen, että sitä pitää olla kateellinen, vaikka alussa päätin, etten ole. Joka tapauksessa tämä kateus ei vaikuta millään lailla ystävyyteen. Me molemmat ymmärrämme toisiamme ja ennen kaikkea itseämme.
Welcome home, cowboy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti