Se ui elokuisena yönä läpi koskien ja kapeikkojen, vieskojen ja suvantojen, nivojen ja äyräiden meijerin rantaan ja jäi siihen. Sen selkäpuolella olevasta hengitysaukosta nousi himerä höyry ja välillä se pärskäytti vesihöyrypatsaan korkealle ilmaan. Sen keskiruumis oli jämäkästi paikoillaan ja pyrstö tavoitteli joen matalaa pohjaa ja rantalepikkoa, yritti vimmalla ja suurella voimalla irrottaa valtavan valaankehonsa matalikosta siinä kuitenkaan onnistumatta. Seurasin sen kamppailua matalaa jokea vastaan tuntikausia enkä voinut tehdä mitään. Valas oli juuttunut minun kotirantaani.
Muistin, että saunassa oli pullo shampoota ja suuri saippua. Huusin valaalle säästämään voimiaan, sillä apu oli lähempänä kuin tuokio sitten osattiin kuvitellakaan. Suuri mäntysaippua toisessa ja Hoitaa Tehokkaan Hellästi -shampoopullo toisessa kädessä juoksin takaisin rannalle ja hyppäsin korkeassa kaaressa veteen. En muistanut, miten matalavetinen joki olikaan, mutta kehoa voimakkaasti kaarelle taivuttaen onnistuin välttämään törmäämästä pohjaan. Uin valaan vierelle.
Valaan silmät olivat jo sameat ja se katsoi minuun kuin saalis katsoo metsästäjäänsä. Sanoin sille, ettei sillä enää olisi mitään hätää. Kaikki järjestyisi. Näin sen silmistä, että se kuuli minua, ja se rauhoittui ja lakkasi värisemästä. Sen silmiin virisi kiilto ja usko ja toivo. Silmien yläpuolella näin suuren arven. Joku oli sitä joskus yrittänyt metsästää harppuunalla ja siksi se pelkäsi aluksi myös minua, pientä poikaa.
Sukelsin valaan vatsan alle ja aloin saippuoida sitä. Puristelin shampoopullon tyhjäksi sen edessä oleville kiville ja hankasin mäntysuovan sen veden alla oleviin kylkiin. Taputin valasta kylkeen ja sanoin: "Selvä on, kuoma. Alahan potkiskella." Ja valas teki työtä käskettyä ja sen valtava valaanruumis alkoi liikahdella sentti sentiltä eteenpäin kohti Häkkisiltaa ja Jyrkänlampea. Olin onnistunut vapauttamaan sen pinteestä. Iloisena ja onnellisena mahtava merien valtias lipui pitkin jokiuomaa, kääntyi lammessa ympäri, ui taas ohitseni kohti Mäyränkoskea, Pidisjärveä, Kalajokea, kohti Pohjanlahtea, kohti merta, kohti suurta Atlantia. Huusimme toisillemme iloiset jäähyväiset ja lupasimme olla ikuiset ystävät.
Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut koht´sillään...niin. Aika kauan siitä on kulunut. Olemme tavanneet aika ajoin, silloin tällöin ja muistelleet tuota elokuista päivää. Suurikaan ei pärjää ilman pientä. Miten sitten pieni voisi pärjätä ilman suurta. Siinä matalassa vedessä kivien keskellä taisimme opettaa toisillemme jotakin todella merkittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti