Näin lapsena tikkukaramellin, jonka tikkuna oli muovinen tikari. Se taisi olla tummanpunainen tai saattoi se ehkä olla kirkkaanvihreäkin. Jostakin syystä muistini sotkee aina vihreän ja punaisen. Olen ehkä muistiltani värisokea. Ihmisen synnynnäinen ominaisuus on haluta aina jotakin ja niinpä minä aloin haluta tuollaista muovista tikaria imeskeltävän karamellipalan sisällä.
Kuume nousi ja äiti peitteli minut sänkyyn, lämmitti juomista ja taitteli kylmällä vedellä kastellun pyyhkeen otsalleni. Kuume ei ollut tikkukaramellikuumetta, vaan aivan tavallista flunssaa, vilustumista tai nuhaa. Isoveli laitettiin asialle apteekkiin kuumepulveria hakemaan. Apteekin vieressä samassa talossa oli myös elintarvikekauppa ja äiti pyysi veljeäni tuomaan minulle myös tikkarin. Aloin kuvitella vihreää tai punaista tikaria. Karamellista en juuri silloin piitannut. Pienellä tikarillani syöksyin seikkailuihin, hyppäsin ratsuni selkään ja karautin meksikolaisen kylän läpi ja taistelin lierihattuisia vihollisia vastaan uljaasti ja väsymättömästi.
Veli tuli ja toi tullessaan paitsi kuumepulveria, myös neliskanttisen, pitkulaisen punaisen tikkarin, jonka vartena oli puutikku. Puutikku!
Tikkari. Tikari. Tottakai oletin, että tikkari on tikaritikkari eikä puutikkutikkari. Putosin hevosen selästä pölyiseen maahan ja jäin siihen. En kyennyt tikullani taistelemaan kokonaista rosvolaumaa vastaan. Suuri voittoni hävisi yhdellä konsonantilla, yhdellä k-kirjaimella. Kuume lannisti minut moneksi päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti