Jonakin päivänä ihminen voi juosta valon nopeudella, mutta ei ole täysin onnellinen kuin ohikiitävän tuokion.
Valo kulkee (aika hassua sanoa, että valo kulkee) sekunnissa seitsemän kertaa maapallon ympäri. Juoksija juoksee sata metriä vajaassa (tai sanotaan sittenkin, että) kymmenessä sekunnissa. Eli sinä aikana, kun ihminen kiitää sataa metriään, valo on kiertänyt maapallon seitsemänkymmentä kertaa. Mutta valolla on ihmiseen verrattuna yksi heikko puoli. Se ei voi parantaa ennätystään millään keinolla. Valosta ei tule nopeampaa, vaikka kuinka sitä yrittäisi sytyttää vikkelämmin tai heiluttaa lamppua tai laittaa valo myötätuuleen maapalloa kiertämään. Mutta ihmisestäpä tulee nopeampi ja nopeampi koko ajan. Ja kun kerran ihmisestä tulee aina jollakin keinoin nopeampi ja nopeampi, tuosta on pakko päätellä, että jonakin päivänä ihminen on yhtä nopea kuin valo ja jo seuraavana päivänä kenties jo vähän nopeampikin. Mutta sitten se onnellisuus.
Vaikka ihmisestä tuleekin jonakin päivänä valoa nopeampi, täysin onnellista ihmisestä ei tule koskaan, mikä on sinällänsä harmillista. Jos olet kiertämässä maapalloa ja näet siellä kauniita asioita, olet onnellinen. Mutta jo seuraavassa hetkessä muistat tai kuulet tai luet, että kaukana kotona tapahtuu jotakin mukavaa, missä voisit olla mukana ja onnesi on samalla hetkellä tipotiessään. Sellaista elämä on. Valonnopeudessa katoaa kaikki. Mutta onpahan nopeudesta paljon meille myös iloa. Kun auringon valo tulee maahan (tulla on taas vähän hassu termi valosta puhuttaessa), se on jo reilun kahdeksan minuutin ikäistä, valoksi aika vanhaa siis. Ja kun se aurinko sitten menee pilveen, voidaan kuvitella, että pilvessä onkin vanhaa valoa ja vanhaa aurinkoa. Tuliterästä valosta ei kukaan oikein osaa sanoa vielä mitään. Tuosta tiedosta voi olla täysin onnellinen - hetkisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti