Taivas oli täysin pilvetön. Kiuru nousi korkealle ja lauloi kesää lämpimäksi, uusi ruoho tuoksui imelälle ja ratamon lehti hamusi kasvua valehtelijoiden vedettäväksi. Reelinki alkoi olla paikoillaan ja laiva valmiina telakalta veteen laskettavaksi.
Isoveli rakenteli minulle laivan. Sahasi kakkosnelosesta reilun parin kymmenen sentin pätkän, muovaili kirveellä ja lopuksi puukolla toisen pään laivan keulaksi ja peräpään vain vähän viistoksi, kiinnitti laivan kanteen laudanpalasen hytiksi ja löi pieniä nauloja reelingiksi ja pujotteli kalastajalankaa reelinkiä kiertämään, koversi puukolla peräpäähän pienen kolosen, johon asetteli peräsimen laivan kulkua ohjaamaan. Olin onnellinen. Minulla oli laiva, oma laiva, jonka kulkua voisin seurata maailman satamasta toiseen. Laivani seilaisi joen poikki ja kääntyisi peräsimen ohjaamana takaisin omalle rannalle, minun satamaani, jossa voisin sen lastin purkaa ja sommitella uuden lastin sen kannelle. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
"Näin merimies merta rakastaa..." Lauleskelin ja ajattelin toista veljeäni, joka oli oikea merimies kaukana oudossa maailmassa. Kuuntelin aina hänen tarinoitaan Sanghain satamasta, suuren ja ihmeellisen Amerikan isoista kaupungeista, Atlantin myrskyävästä merestä, irtoavasta lastista, laivan täpärästä pelastumisesta hyiseltä tuholta kaukana ulapalla. Minun laivani välttäisi kaikki myrskyt ja haaksirikot. Se oli rakennettu hyvin ja kestäväksi.
Kyyköttelin rannalla ja suunnittelin, millainen laivani neitsytmatka olisi. Asettelin reelingin kalastajalangat täysin suoraksi ja naulat oi'oin vielä virheettömään riviin, käänsin laivan peräsimen täysin oikeaan asentoon, jotta se kääntäisi laivan takaisin pienen ensimatkan jälkeen. Katsoin laivaa enkä olisi millään hennonut päästää sitä yksi suurelle ja pelottavalle merelle.
Joki virtaili ja vesi solisi kivikoissa, ja kaislikossa pyörteili valkoinen vaahto. Laskin laivani vesille. Tönäisin sitä hellästi ja ohjasin sen menoa keskelle jokea. Se liukui laiskasti alkumatkan, mutta pyörähti sitten yhtäkkiä ja irtosi nopeasti keskelle virtaa. Odotin, että peräsin alkaisi vakauttaa laivaa ja muuttaisi sen kurssia, mutta laivani ui yhä kauemmas minusta ja lähti virran mukana seilaamaan kohti maailman meriä. Juoksin rantaa pitkin muutamia satoja metrejä, mutta sitten rannan rakennukset ja sillat ja risukot pysäyttivät matkani ja menetin yhteyden alukseeni. Kiuru nousi yhä korkeammalle.
Itkin. Suuri ja mahtava meri oli vienyt laivani. Oliko sen lasti irronnut ja pudonnut meren syvyyksiin, oliko reelingin köysi katkennut? Miksi peräsin ei toiminut ja kääntänyt laivaani takaisin kotisatamaan? Istuin yksin rannalla ja itkin laivaani. Mutta minulla oli vielä kuitenkin yksi toivo: veljeni maailman merillä. Hän löytäisi jonakin päivänä hienon laivani ja toisi sen minulle takaisin. Hän huomaisi sen ajelehtivan jossakin yksinäisenä ja tietäisi, että sen täytyi olla pienen veljensä kadonnut alus. Hän nostaisi sen omaan laivaansa ja näyttäisi sitä ystävilleen merimiehille ja sanoisi: "Tämä on pienen veljeni alus näköjään. Minäpäs vienkin tämän mennessäni hänelle takaisin."
Kiuru nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes en enää kuullut sen laulua. Minä toivoin. Minä uskoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti