Kirkkoherra asteli pellonreunaa haulikko olallaan ja katseli peltoaukean yli. Pienet polut juonteilivat ristiin rastiin, suunnistaja juoksi aukean yli kartta kädessä heiluen ja lamppu otsalla keikkuen. Valo ei palanut. Oli päivä parhaimmillaan.
Vanha teeri istui kuusen oksalla ja seuraili ihmisten kulkua. Se oli nähnyt yhtä ja toista. Se oli nähnyt, miten isännät kyntivät ja äestivät, kylvivät ja korjasivat satoa. Se oli nähnyt, miten suunnistajat juoksivat peltoaukean yli raskaasti hengittäen ja välillä karttaansa vilkuillen. Se oli nähnyt myös kirkkoherran lukuisia kertoja käyskentelevän aivan samalla lailla pellon reunaa haulikko olallaan ja silloin tällöin jäniksen tai peltopyyn ampuvan, mutta koskaan hän ei ollut aseensa piippua ylös kohti puiden oksia suunnannut.
Kellastunut heinä heilahteli ja tuuli viritteli haavan lehdet kahisemaan . Kirkkoherra asteli peltoaukealle ja tuumasi kävellä metsänreunaan. Hän asteli verkkaisesti, mutta varmasti ja seuraili luonnon liikettä. Hän huomasi oksalla istuvan teeren ja teeri seuraili miestä. Kirkkoherra oli kunnon mies. Tähtäsi aina horisontin alle, ei koskaan nostanut pyssynsä piippua ylöspäin tähdätäkseen. Teeri tiesi sen ja istui kaikessa rauhassa oksallaan ja välillä katseli sivuilleen, käänsipä päänsä joskus kokonaan taakse, josko siellä jokin uhkaus olisi tulollaan.
Tuuleskeli. Kirkkoherra pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän metsänreunasta, taittoi haulikkonsa ja asetteli kaksi patruunaa piippuihin, sulki aseensa ampumakuntoon ja naksautti varmistimen pois päältä. Teeri seurasi miehen tekemistä. Kohta kuuluisi valtava pamaus, ja jänis tai joku muu maassa koikkelehtiva otus heittäisi henkensä ja sen jälkeen kirkkoherra heittäisi puolestaan saaliin reppuunsa ja kävelisi kaikessa rauhassa kauas pois. Mielenkiintoinen näytelmä olisi edessä, sen tiesi teeri vanhasta muistista.
Muutama askel vielä ja kirkkoherra nosti haulikon poskelleen. Piiput nousivat horisonttiin ja vieläkin ylöspäin. Teeri vähän ihmetteli ja katsoi pian suoraan kohti kahta mustaa reikää. Punaisen keltainen liekki välähti ja teeren rinnassa jysähti raskas paino. Se putosi oksalta alas eikä enää sulkaansa heilauttanut. Teeri oli kuollut. Sielu teki hetken työtä käskettyä, oikoi jäseniään ja irtautui verisestä, haulien runtelemasta linnunruumiista ja tuokion leyhyteltyään alkoi nousta kohti taivasta. "Ampui se perkele. Eipä olis Jumalan miehestä uskonut."
Saalis repussaan kirkkoherra käveli reippain askelin kohti autoaan ja naurahti: "Jumala armahtaa - minä en." Muisteli näköjään jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti