Pakkasin teltan ja varusteet moottoripyörän päälle ja sidoin koko majoitusvarustuksen muutamalla mustekalalla. Alkoi sataa. Olin ajoituksen ammattilainen ja tilanteen herra.
Bensahana auki, ryyppy päälle, virtakytkin on-asentoon ja start. Pari aamunihkeää starttimoottorin pyörähdystä ja jykevä jymy täytti jokilaaksoisen leirintäalueen. Kotimatkaa oli edessäpäin vajaa 250 kilometriä ja sadetutkan mukaan sadetta sama matka.
Lämmin oli. Sadepuku lämmitti muutenkin lämpöistä miestä, visiiri pyrki huuruuntumaan, mutta sateessa lauloi Frank Sinatra, Tuomari Nurmio, Hector...Kaksi vanhaa piikaa istui järven rannalla.
Muutaman auton letkassa näkymät olivat hyvin rajalliset huuruisen visiirin läpi. Raotin leukasuojusta ja raikas ilma kirkasti näkymää kaikkiin suuntiin: autoja, kauniskarvainen pantaporo tien varressa katse tiukasti minuun. Koiruunnutti. Kaasutin poron kohdalla sen vikkelästi takaisin metsään. "Teepä sama Taunuksella", ajattelin.
Sanotaan, että vankilassa on aikaa miettiä. Mutta aika paljon on aikaa miettiä myös sateisella valtatiellä harrikan selässä umpikypärässä ja sadepuvussa. Maisemaa ei juuri näe, muttei se harmita. Tuttuja teitä. Poroja ei juuri erota metsänreunaa vasten. Luotan, että ne minut kuulevat ja vaistollaan varovat.
Sade tappaa. Sade tappaa tylsän mielen ja päästää ajatukset sisään, herkistää hennon mielen mietteisiin. On mukava haistella metsänreunaa, laakeita syyskukkaisia, marjaisia soita, lauantain aamusaunan himeriä savuja, märän, lämpimän asfaltin mietoa öljyä, vesimärän moottorin höyryä, kostean nahan tummaa tuoksua.
"I´m singin in the rain." Ja sinä ohi kiitävä automies luulet, että minulla on tylsää. Varo vain. Sade voi tappaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti