Elämä on paradoksi. Mitä enemmän seuraan vieruspenkkiä, naapurikylää, toista maata, Eurooppaa ja maailmaa, sen varmemmin huomaan, että aikamoinen hullunmylly tämä maailma ihmisineen on. Kun urheillaan, pitää olla toista parempi. Muuten ei pärjää. Ja sitten kun ollaan toista parempi, ollaan diivaa ja lesoa ja leuhkaa kuin Usain Bolt. Eikä siitä kukaan tykkää. Ja jos taas ei pärjätä, ei olla oikein mitään. Eikä siitäkään kukaan tykkää. Pitäisi syödä ja juoda dopinkia pärjätäkseen, muttei saa syödä ja juoda dopinkia, että olisi puhdas.
Aamulla kuuntelin kahvipöydässä muuatta miestä, jonka pitää aina olla muita parempi. Kun joku kertoi tarinan, mies kertoi omansa ja meni karvan verran edelle. Sellainen väsyttää ja ärsyttää ja kiukuttaa, vaikka tavoitteemme onkin olla aina toista parempi.Hänen puheessaan on vain "minä ja minun sukulaiset". Hyvä on hyvä. Niin minulle on opetettu. Kannattaa opetella olemaan hyvä ja sen hyvyyden huomaa kyllä, vaikkei sitä koko aikaa toitotakaan. Nimittäin, jos on oikeasti hyvä jossakin. Jos huipputaitava konserttipianisti käyttäytyisi konsertin jälkeen kuin huippusprintteri, hänelle naurettaisiin. Ja jos huippusprintteri käyttäytyisi kuin konserttipianisti... Mietitäänpäs tuota vaikka illalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti