Jo kaukaa näkyvät kulkijan silmiin alkukesän vaalean kullanhohtoiset versot. Vain muutaman viikon ajan kuusi luo kultiaan ja neulaset muuttuvat vähitellen vihreiksi. Tarkka katsoja näkee kuitenkin kultaiset tupsuset vielä keskitalvellakin, jos sankka lumi ei oksia peitä. Käki-Matin kultakuusi on kuusimetsän kaunein puu.
Automatkalla kuusi on kuusi, tummanvihreä synkkä korpipuu Suomen saloilla, teitten varsilla, pihoilla. Ei sitä juuri ehdi ihailla tai vertailla, josko toinen näyttäisi toista kummemmalta. Mutta jo pohjoisessa Suomessa, Lapissa, kuuset ovat aivan erilaisia kuin etelässä: korkeita ja suippoja, tummia varjoja, lyhytoksaisia energiansäästäjiä. Surukuusia taitavat olla. Oksat riippuvat runkoa myöten alas murheellisina kuin kesän ikuisesti kadottaneina. Eivät ne edes keskikesän yöttöminä öinä oksiaan sivuille suorista ja ryhtiään paranna. Surra pitää, kun alakuloa on.
Voisin kuvitella, että tuosta hoikasta surukuusesta syntyy suomalaisen sananlaskunomaisesti vielä lihava ilo ihmiselle. Sen kapea olemus antaa tilaa toisellekin. Se ei rehentele ja leyhyttele oksiaan metrikaupalla toisen tontille, vaan vaatimattomasti kuin ujo ihminen seisoskelee hartiat kapealla toista mukaellen. Niinpä mahtuu niitä toisiaan väistelemään metsähehtaarille tavallista kuusta huomattavasti enemmän.
Jos loistaa komeana Käki-Matin kultakuusi, luo tulevaisuuden toivoa ja iloa surukuusi. Sitä kuusta siis kuuleminen, jolla on kapeat hartiat. Vai miten se oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti