Deutsche Vergangenheit und Gegenwart. Tuollaista saksankielen oppikirjaa minä luin. Perin sen isosiskoltani ja minulle se jäi. Albert Schweitzerin pitkät matkakertomukset ja omaelämäkerrat, Einsteinin mietelmät, maailmanhistorian muiden merkkimiesten kirjeet ja muistelot ovat kadonneet jonnekin lapsuudenkodin vintin muhiin sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti. Muistan ikäni sen päivän, jolloin lakkasin oppimasta saksaa.
Pärjäsin melko hyvin aluksi. Sain kokeista ysejä ja kymppejä, ja kilpailin numeroista vierustoverini kanssa ja tasaväkisesti etenimme tiedoissa ja taidoissa. Sitten yhtenä keväisenä iltana lähdin kavereitteni kanssa vanhalle sahalle seikkailemaan ja yömyöhään puikkelehdimme lautatapuleiden ja rulliskojen maailmassa. Kotiin lopen väsyneenä tultuani muistin saksankokeen. Muistin, että olin unohtanut sen aivan kokonaan.
Koe meni huonosti. Numero oli muistaakseni jotain kuuden ja seitsemän välillä. Ja tuon jälkeen kuuden vuoden aikana en muista saaneeni saksasta yhtä ainutta yläarvoista numeroa paitsi ehtolaiskuulustelussa. Kielestä tuli minulle kiirastuli ja myllynkivi ja sen pitkäaikaisesta opettajastani painajainen, joka joskus vieläkin tulee uniini ja valveisiin.
Mutta kesällä ehtolaiskursseilla minulla oli aina mukavaa. Opettaja oli nuori ja nätti ja viehättävä ja mukava. Siru opetti minulle saksaa ja minä opin, kunnes sen taas talven aikana unohdin. Istuttiin iltapäivät tehokkaasti kirjan ja tehtävien kanssa, mutta myös seurusteltiin ja juteltiin niitä näitä ja viihdyttiin. Kuukauden verran kesässä pidin saksasta. Muut ajat annoin mennä omia aikojaan.
Minulle kieli arvottiin hatusta. Tosi on. Ensimmäisen tunnin alussa laitoimme nimilaput hattuun ja opettaja sitten nosti sieltä englanninlukijat ja saksanlukijat. Minulle tuli siis saksa. Jouduin eroon parhaista ystävistäni ja minut pakotettiin opiskelemaan kieltä, jota en koskaan ollut kuullutkaan. Nykyään tuo olisi kai ihmisoikeuskysymys. Silloin se oli reilua arpapeliä. Jos olisin tiennyt, miten paljon tuo hatusta nostettu arpa vaikuttaisi koko elämääni, olisin kävellyt luokasta jo siinä vaiheessa ulos tai ainakin vaatinut oikeutta. Kuten sitten myöhemmin kävelinkin. Luokasta. Koulusta. Vaadin oikeutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti