Istun lattialla ja väännän kitaran kielenkiristintä, viritystappia. Tuumaan ääneen jotakin, kommentoin joko kieltä, kitaraa, työtä, säveltä, epämukavaa asentoa. Soitan ensimmäisen soinnun. Se soi epävireisenä ja sanon sen ääneen, pohdiskelen, liitän kitaran johdolla virityskoneeseen ja keskustelen hetken sen kanssa, kyselen kuulumiset, hertsit, numeroiden voinnin, sävelten tunnun. Seuraava sointu soi harmonisesti, siis puhtaasti ja totean sen. Korjaan asentoa lattialla ja kerron maailmalle tuntoni, puutuneen jalkani pistelevän, turran olon ja annan sille ohjeen siirtyä toiseen asentoon.
Aurinko paistaa ruudun takaa ja lämmittää minua. Nautin suloisesta tunteesta kasvoillani ja käsilläni ja puhuttelen sormiani ja kysyn niiltä, onko parempi olla auringossa kuin pakkasen puristuksessa. Ne eivät jostakin syystä vastaa minulle.
Nousen ylös ja kannan kitaran seinälle telineeseen ja hyvästelen sen, pyyhkäisen sen kiiltävää pintaa ja totean sen olevan täynnä sormenjälkiä.
Istahdan kaikessa rauhassa sohvatuoliin ja rauhoitun katselemaan iltauutisia.
- Isä on oman elämänsä kommentaattori.
Tuota en sanonut minä. Sen sanoi vereni perijä yhtä ääneen kuin itse itseäni kommentoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti