On mukava katsoa ihmistä silmiin. Vanhan fraasin mukaan silmät ovat ihmisen peili, mutta kun tuota sananlaskua tarkemmin ajattelee, peili kääntää aina asiat päälaelleen. Silmät taas viestivät paljon enemmän kuin noissa ohikiitävissä hetkissä ehtii sanoin ilmaisemaan.
Muistan jonkun opastaneen katsomaan vastapäistä ihmistä silmien väliin, nenänvarren yläosaan, jos ei aivan silmiin toista uskaltaisi katsoa; kuulemma näyttää kuin silmiin katsoisi. Mutta nenänvarsi ei ole mikään sielunkuvastin, johon kannattaa keskittyä. Silmäsi kertovat, oletko väsynyt vai pirteä, iloinen vai jostakin syystä surua täys.
Aikuisen silmät saattavat pelottaa ja joskus tekee mieli vältellä suoraa katsetta, mutta lasta uskaltaa katsoa pelotta. Ja lapsi katsoo sinua ilman pelkoa tai häpeää. Lasten kanssa voi harjoitella silmiin katsomista. Siitä tulee useimmiten hyvälle tuulelle. Lapsi, joka ei vielä osaa puhua, on kuitenkin syntymästään saakka täynnä tunteita. Nuo tunteet pursuavat hänen silmistään: nauru raikuu ja kiiltää silmissä auringon säteinä ja kimaltavana veden pintana, ja suru saa ne itkemään ja sameasti välkehtimään. Nuo tunteet tarttuvat aikuiseenkin.
Kadulla tai kahviloissa ihmiset ovat massaa, joukkoa, ryhmiä, porukoita, sukuja, heimoja. Ilman silmiä heitä ei olisi olemassakaan. He olisivat vain ohi pyyhkivä ilmavirta. Mutta kun katson silmiin jotakin, ihmisestä tulee yksilö, persoona, jolla on minulle asiaa. Silmät näkevät minut ja kysyvät välittömästi, kuka olen. Sekuntien tuhannesosien aikana vaihdetaan kysymyksiä, kerrotaan vastauksia, ilmaistaan joko hyviä tai vähän huonompia tuntemuksia, halua tutustua, haluttomuutta jatkaa katsetta, tarvetta pysähtyä.
Katson sua silmiin. Ja toivon, että sinulla on minulle paljon kerrottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti