Paikallinen osuuskauppa sai 70-luvun alussa alkoholinmyyntiin b-oikeudet. Se tarkoitti sitä, että osuuskaupan omistama ravintola sai myydä keskiolutta, olutta ja viiniä, mutta väkevämmät viinakset piti edelleen suurempien pitäjien ja kaupunkien ravintoloissa juoda tai hakea oma viinalastinsa naapurikauppalasta. Isännät istuivat asiaa baaripöytään pohtimaan ja olivat kovasti huolissaan omasta osuuskaupastaan. Tuumivat, että kyllä kaupassa täytyi olla jotakin vikaa, kun se sai vain b-oikeudet, kun paikallisella trokarilla, Sökö-Onnillakin oli täydet oikeudet.
Kun ravintolassa oli juonut oluen tai pari tai nauttinut lasillisen viiniä, piti syödä vähintää leipää ja voita, jottei tyhjävatsainen janonsammuttaja olisi samalla tullut sammuttaneeksi itseään. Kyllä silloin hyvää huolta pidettiin energiatasapainosta oikein esivallan toimesta.
Viinakaupasta sai ostaa vain neljä pulloa väkevää viinaa yhdellä kertaa. Sökö-Onnin kaupassa kaikki oli kuitenkin toisin ja eurooppalaisella tasolla jo varhaisilla vuosikymmenillä. Lastin kokoa ei rajoittanut kuin ostajan rahapussi. Silloin tällöin kauppias joutui kuitenkin katumuslomalle ammatistaan ja jonnekin päin Suomea tiilenpäitä lukemaan. Mutta aina vapaus koitti tavalla tai toisella. Olipa kauppias kerran ollut ehdonalaisessakin ja pitäjän kirkkoherra oli pantu häntä valvomaan. Ilmoittautua piti joka toinen viikko ja säntillisesti tuo viihdealan yrittäjä ilmoittautuikin ja kun viimein täydellinen vapaus koitti, palkitsi valvottu valvojansa karamellipussilla. Tuota kutsutaan nykyisin jälkimarkkinoinniksi ja se on kaupankäynnin elinehtoja. Aina pitää jäädä yhteisestä tekemisestä hyvä mieli ja makeat muistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti