Kahvilaneitonen täyttää styroksimukia, mikro surisee ja lämmittää Spinny-pullaa (ent. korvapuusti), kaljupäinen mies kaivaa rahapussistaan kolikoita, kassajono etenee verkkaisesti, toinen asiakas kääntyy tarjotin kädessään, katselee ympärilleen löytääkseen tyhjän pöydän. Yhden hengen täyttämiä neljän hengen pöytiä on kahvila-aula täysi, mutta yhtään aivan tyhjää pöytää ei näy. Asiakas etenee varovasti kohti minun pöytääni ja kysyy, onko siinä vapaata. Katson kolmea tyhjää tuolia ja sanon, ettei niissä näyttäisi ketään olevan. Sopisi istua. Istuu. Ei puhu mitään. Aika on pysähtynyt.
Näen seinällä ison, kromireunaisen, valkotauluisen, mustanumeroisen kellon. Kaksi viisaria, pitkä ja lyhyt, näyttävät olevan pysähdyksissä, mutta sekuntiviisari liukuu tasaisesti ympäri taulua. Se ei nytkytä sekunti kerrallaan, vaan kulkee kuin aika - pysähtymättä.
Samassa pöydässä istuu vieras ihminen eikä puhu mitään. Katson kellon sekuntiviisaria. Se ei jätä mitään jälkeensä, ei vanaa, ei väreitä, ei jälkeäkään. Joku maksaa spinnynsä ja kaakaonsa kassalla. Pling. Ääni kaikuu ja sekuntiviisari kulkee vasemmalta oikealle. Oikealla puolella olevaa hetkeä ei vielä ole eletty, mutta viisarin vasen puoli on hetki sitten mennyt eikä se tulee enää koskaan takaisin. Pling.
Se on vasemmalla: menneisyys on vasemmalla puolella. Istahdan hetkeksi kellon liukuvan sekuntiviisarin päälle ja matkustan kohti tulevaisuutta. Ja kun katson taakseni vasemmalle, siellä ei ole enää mitään konkreettista. Siellä on vain äsken eletty hetki, jota kohta ei kukaan muista tai jos muistaa, muistaa väärin tai vääristellen. Oikealle ei kukaan näe koskaan. Pling. Pöydässäni istuu vieras ihminen. Nousee. Katson hänen jälkeensä. Hän jää hitaasti viisarin vasemmalle puolelle.
Odotan junaa. Se on vielä puoli tuntia oikealla. Ei siis ole mihinkään kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti