Istun torin laidalla kerjäämässä. Lapset, vanhukset, koululaiset, opiskelijat, työväki, kauppiaat... Kaikki kulkevat ohitseni vilkaisemattakaan minuun. Muistelen vanhaa tarinaa, jonka joskus luin saksan kielen oppikirjasta. Sokea mies istui kerjäämässä, mutta kukaan ei antanut hänelle lanttiakaan, ei edes huomannut häntä. Sitten muuan runoilija pysähtyi kohdalle ja kirjoitti jotakin pahvilappuseen ja laittoi sen hatun viereen. Kohta alkoivat lantit kilistä ja setelit kahista hattuun. Lapussa luki:"Es ist Frühling. Sie können es sehen. Ich nicht." "On kevät. Te voitte sen nähdä. Minä en."
Minä kuitenkin näen. Enkä voi vedota mihinkään ulkoiseen vammaan tai puutteeseen. Ohitseni kulkee pankkiiri ja hymyilee vaivautuneesti. Pyydän häneltä sijoitusohjetta, mutta kiireisellä miehellä ei ole aikaa mokomalle. Huudan hänen jälkeensä, että minulle olisi kyllä rahaa. Pankkiiri naurahtaa: "Ai on vai!"
Ravintolanpitäjä seisahtuu hetkeksi eteeni, kaivaa taskustaan savukkeen, sytyttää sen ja jatkaa matkaansa. Pyydän häntä laittamaan minulle loistavan aterian, mutta taakseen katsomatta mies jatkaa matkaansa. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin pysähtyy ja kääntyy ja astelee takaisin luokseni: "Taidat vittuilla. Sulla ei sitten ole seuraavaan puoleen vuoteen asiaa meidän ravintolaan."
Hattu edessäni kerjään palvelua. Missä on minun runoilijani, joka kirjoittaisi pysäyttävät, kuolemattomat sanat: "On kevät. Jos minä voin sen nähdä, mikset siis sinäkin.
Otan hattuni ja heitän sen roskakoriin. Hatut eivät sovi minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti