Luen säännöllisesti paria moottoripyörälehteä, ja jokaisessa numerossa on aina pieni juttu kuvan kera uudesta moottoripyöräkerhosta, joka on perustettu jossakin päin Suomea vakaana aikomuksena tehdä joko hyvää tai jotakin muuta oman harrastuksen edistämiseksi tai mukavuuden lisäämiseksi. Pojat perustavat mielellään tällaisia kerhoja ja ärryitä. Itsekin olen jäsenenä parissa, kolmessa moottoripyöräkerhossa ja onpa minulla sellainen aivan omakin.
Seisoimme reilusti alle kymmenvuotiaina elokuvateatterin ilmoitustaulun edessä ja tuijotimme suurikokoista elokuvajulistetta: TOKORI. Sotaa siinä kuvassa käytiin kiväärein ja tykein ja kuva ruokki pikkupoikien mielikuvista. Niinpä. Päätettiin naapurin poikien kanssa perustaa niiltä seisomilta kerho, Tokori-kerho. Ja irroitimme julisteen nopeasti taululta ja käärimme sen pyörän tarakalle ja ajelimme pyhästi järjestäytyneinä kotikamareihin miettimään tulevaisuutta.
Päätimme rakentaa kerhotalon. Keräsimme laudanpätkiä, nauloja ja mitä kaikkea rakentamisessa nyt tarvittiin. Säästimme yhden seinän puutavaran, kun pystytimme kerhotalon meidän liiterin ja heinäladon ja navetan virkaa tehneen ulkorakennuksen seinään. Ahdas siitä tuli ja hyvin matala. Sisälle kuitenkin mahtui kangaspäällysteiselle penkille kolme pientä poikaa kokoustamaan ja suunnitelmia laatimaan. Mutta hyvät päätökset vaativat valoa. Ne eivät välttämättä kaunistu päivänvalosta, joten keksimme ripustaa kynttilän rautalangalla kattoon.
Kun äitini tuli töistä kotiin, hän kauhukseen näki navatan seinässä lautaisen pahkuran, jonka katto savusi uhkaavasti. Opimme sinä iltapäivänä paljonkin sekä rakentamisesta että kynttilöistä ja tulesta ja ylöspäin nousevasta lämmöstä sekä naisihmisen hermorakenteesta. Ja sen, että tukka pysyy päässä nuorella ihmisellä melko hyvin, vaikka sitä yrittäisi väkisin joku irti kiskoa ja että hiusten kautta oppi menee kerralla perille.
Kerhotalo purettiin niskat punaisina ja päänahka pahkuroilla häpeäntunne hennoilla harteilla. Hiiltynyt katto sammuteltiin ojavedellä, ja jokainen poika tyhjensi taskunsa valvovien silmien alla. Tikkuakaan ei jäänyt taskunpohjalle. Mutta niinkuin äitini itkussa silmin huokaili, pääasia, että lehmät ja navetta ja heinät ja rehut ja vasikat ja kerholaiset säästyivät tulipalokuolemalta.
Mutta Tokori-kerho on vielä olemassa tänäkin päivänä. Ei sitä ainakaan koskaan lopetettu. Navetan on aika kalunnut kivijalkaan ja lehmät syöty, mutta ystävyys on säilynyt. Sitä ei onnistunut kerhotoimintakaan tappamaan. Terveisiä vaan Oskulle ja Kyöstille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti