Kirjoitin tämän blogin ensimmäisessä tekstissä, että kateus ei ole tämän foorumin kantava voima. Mutta nyt, kun olen elänyt muutaman kuukauden vanhemmaksi noista viime syksyn kuulaista päivistä, olenpahan vaan (kehveli sentään) tullut taas hitusen viisaammaksi. Kyllä kateus sentään ihmistä kannattaa ja potkii persuuksille.
Seurasin koko syksyn ystäväni ja Lukkorenkaan turvamiehen , Vipen matkaa läpi Amerikkojen. Vaikka yleensä en ole kovinkaan kateellinen mistään ainakaan sairaaksi asti, noina kuukaisina voin jopa pahoin kateudesta. Minulla on näes aika vilkas mielikuvitus. Visa piti matkastaan puoleensa vetävää blogia ja sitä lukiessani joskus melkein oksensin pelkästä kateudesta. Kyllä näin on! Kuitenkin helpotti, että seurasin tuota matkaa seinälle ripustetusta, paperisesta kartasta, karttaprojektiosta, semmoisesta lätystä siis. Siinä ei pitkäkään matka näytä oikeastaan miltään.
Sitten sain käsiini karttapallon, ja kateuden musta kaalinpää täytti koko kurkkutorven. Vippe oli ajanut moottoripyörällä melkein navalta navalle. Eikä se ollut törmännyt kuin pienen kolarin korppikotkan kanssa. Lähes 29.000 kilometriä Amerikkoja kahden ja puolen kuukauden aikana.
Mutta jopa kääntyi onni kotimaassa. Iso rohjake kaatui retkiluistimilla Suomenlahden jäällä puhelin rintataskussa: kylkiluu poikki. Sentään jotakin;-)
Tapasin Visan moottoripyöränäyttelyssä Helsingissä. Oli siellä Peter Pan Biken osastolla kertomassa matkastaan. Nyt sitten odottelen omaani. Lähdetään reilun vuoden kuluttua ajamaan Amerikkaa poikki Route 66:iä pitkin. Onhan sekin rokkarille jotakin. Kyllä kateudessa on voimaa. Ilman sitä ei ihminen pääse mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti