Tämän tarinan kuulin lapsena äidiltäni monta kertaa. En ole ollenkaan varma kirjoitusasusta, mutta kuulemani mukaan tämän kirjoitankin. Tuo pieni, arkinen episodi tapahtui ennen sotia raja-Karjalassa. Tarinassa on kaksi pientä poikaa: syyllinen ja kantelukeppi sekä äiti, joka ei vähästä hätkähtänyt.
- Muamo hoi. Vasili tsittu taiginah.
- Tsittugo äijälti?
- Eigu väzykkäse.
- Hämmen'iellee, hämmen'iellee ennenku tuattos tuloo.
Ja tämä taas sattui kahdelle vanhalle mummolle ilmapommituksessa. Neuvostokone pudotti pommit jostakin syystä lähelle karjalaiskylää ja siviilejä, jotka näkivät savupatsaat ja kuulivat pommien jyskeen. Kone lensi pommiluukut auki kylän yli.
- Käymmägö vazallee?
- Emmögä käy. Ku se kerran tsittu, ei se eniä tsitu.
Ja tulipas sitten kerran pappi lasta kastamaan, mutta kun päivä painui iltaan, lapsi oli edelleen kastamatta ja isäntä ja pappi ympäripäissään. Miten sillä lailla lie aika vierähtänyt. Pappi vyörähti rekeen ja renki löi suitset hevosen kylkeen. Lapsen äiti huusi hädissään papin perään:"Laps jäi kastamata, Jumalan luoma." Pappi heilutti hilpeänä kättään ja komensi hevosta vielä hurjempaan laukkaan. "Kutzuggua Iivanaks, kutzuggua Iivanaks. Mie merkitzen kirkonkirjoihin!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti