Pakkanen huurusi pihan ja pellot ja aurinko kajosi kaukana vähän punaista. Käynnistin auton, laitoin peruutusvaihteen päälle ja auto nytkähti taaksepäin kuin olisi jäätynyt renkaistaan maahan kiinni. Muutaman tuollaisen nytkähtävän aamun jälkeen minulle selvisi, ettei auto suinkaan ollut jäätynyt maahan kiinni, vaan että auton vaihdelaatikossa oli vikaa ja pakki meni päälle viiveellä. Ajan oloon tuo vaiva vain paheni eikä auto muutaman kuukauden kuluttua suostunut enää lähtemään paikaltaan taaksepäin kuin vasta monen minuutin moottorin käyttämisen jälkeen. Autokorjaamon tietokone sanoi kuitenkin, ettei vaihdelaatikossa mitään vikaa ollut eikä vikaa löytynyt, vaikka sitä konein ja laittein ja ihmismielin haettiin. Mutta vika oli.
Opettelin aivan uuden ajotavan. Opettelin jättämään auton aina matkan jälkeen niin, että saatoin lähteä ajamaan eteenpäin. Maaseudulla ja näissä pikkukaupungeissa mitään ongelmaa ei ollutkaan pysököidä auto niin tilavasti, että saatoin sujauttaa itseni soljuvasti samansuuntaisen liikenteen sekaan. Mutta isoissa kaupungeissa oli toisin. Piti suunnitella pysäköinti huolellisesti. Koska auto on iso ja pysäköintiruudut melko pieniä ja ahtaita, tilanjako oli aina haastavaa. Joskus kävi kuitenkin niin, että joku oli tunkenut autonsa niin lähelle, että oli pakko vain odottaa tai työntää naapuria. En koskaan työntänyt ja opin odottamaan - huonosti tosin. Siksi tuosta eteenpäin lähdön varmistamisesta tuli parin vuoden aikana minulle sekä haaste että tapa.
Nyt vaihdelaatikon vika on korjattu - kiitos Hyvärisen Ramille Haapavedelle (ihminen keksi sen, mitä kone ei keksinyt: kumitiiviste falskasi), mutta tavastani en pääse varmaankaan aivan heti. Mutta mitäs tuosta. Ajat ovat kovat eikä siitä mitään haittaa ole, että jo parin vuoden ajan olen opetellut ennakoimaan edessäsi olevat esteet ja menemään vain eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti