perjantai 30. lokakuuta 2009

Kannattaako puhkaista naapurin auton renkaat?

Kun tunnemme kärsineemme vääryyttä, tekee mieli kostaa, maksaa takaisin samalla mitalla. Se on ihmisen luonnollinen reaktio. Ei ole helppoa vain nielaista aivan kaikkea. Mutta mietitäänpäs vähän asiaa.
Naapurini huutelee hävyttömiä (minun naapurini eivät koskaan huutelisi hävyttömiä ja se pitää tässä erikseen mainita). Provosoidun ja huutelen takaisin samalla mitalla. On alkamassa naapurien välinen sota, ja sodat kestävät usein hyvin kauan.
Huutelen hävyttömyyksiä naapurilleni. Mutta hänpä vastaakin aivan odottamattomalla tavalla ja kutsuu minut ystävällisesti kylään. En takuulla mene, mutta melko pian minua alkaa mokoma huutelu kaduttaa ja lupaan mielessäni pyytää häneltä jonakin päivänä anteeksi. Ei syttynyt sotaa.
Keskustelemme ja vertaamme tietoamme. Olen väärässä. Ystäväni on oikeassa. Haluan pitää pääni, mutta ystäväni tuntee minut ja myöntyy minun kantaani. Hän ei häviä mitään, mutta enpä kovin paljoa voita minäkään. Paitsi, että minulla on edelleen ystävä, älykäs ystävä.
Riidat ja eripurat alkavat usein varsin mitättömistä syistä jos syistä ollenkaan. Mitä ihminen voittaa muistamalla, että vuonna 1985 Nivalan torilla oli kipparinhattuinen naismyyjä myymässä matontamppaimia. Toinen sanoo, ettei se millään voinut olla vuosi 1985, kun silloin oli se ja se. Tuosta asiasta väitellään ja pian riidellään. Ja saatetaanpa vaikka käydä käsikähmään. Tai vaikkapa puhkaista auton renkaat. Kipparinhattuinen matontamppaimien myyjä tuskin muistaa koskaan Nivalan torilla käyneensäkään ja silti vain renkaita puhkotaan. Ehhehhehhehheh. Mitä vielä. Kyllä se oli 1986;-) Muistan sen siitä, että kaksoset täyttivät silloin yhden vuoden. Lällälläälläääälää.

torstai 29. lokakuuta 2009

Voi että se huojentaa

Pääministeri oli tänään hyvin huojentunut mies, kun hänelle selvisi, ettei Nuorisosäätiö ollutkaan antanut hänelle vaalirahaa RAY:n sille myöntämistä avustuksista, vaan jostakin aivan omasta momentista - mistä lie kansalta kerätystä kolehdista. Pääministeriä hymyilytti, kun oli niin huojentunut.
Eikö noita velmuja kukaan saa kuriin? Eikö noille kelmeille löydy lakia tästä maasta? Ajatellaanpa näin: Minä tarvitsen huippuhyvin palkatun työn vaikkapa New Yorkista, mutta minun pitää ensin päästä hakemaan sitä työtä paikanpäälle. Minäpäs tallustelen Nuorisosäätiöön ja sanon reippaasti: "Tarvitsen 20.000 euroa hakeakseni minulle itselleni mukavaa ja leppoisaa työpaikkaa." Ei tarvitse olla velho ymmärtääkseen, ettei minulle rahaa tipu. Mutta kun politiikan huipulta samaan toimistoon kävelee mies ja sanoo:"Olen pyrkimässä huippuhommiin eduskuntaan ja tarvitsen 20.000 euroa. Laittakaapas tilille." Ja jo seuraavana päivänä raha on tilillä. Sama maa. Sama laki. Mikä hiivatti tässä hommassa oikein mättää? Miten voi olla mahdollista, että johonkin erikoishommaan saa noin vain toisten rahoja? Minä haluan tähän maahan aivan oikeasti lakia ja oikeutta. Samaa lakia aivan kaikille. Tai jos ei lakia saa, rahat tasajakoon jokaiselle. Voi että se huojentaa.

Leikitäänpä tuomaria

Kyllä tuomitseminen ja oikeuden jakaminen ovat vaikeita asioita. Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä. Mies kaappasi rikkaan perijättären (tuo muistetaan sanoa jokaisessa asiaa koskettavassa uutisessa) ja hänelle ennustellaan noin kahdeksan vuoden tuomiota vakavasta rikoksesta. Mutta eihän tuossa kuitenkaan kenellekään käynyt juuri mitenkään. En yhtään vähättele kidnapatun kärsimyksiä, mutta tuomio (siis ennustettu) vaikuttaa aika kovalta joihinkin muihin rikoksiin verrattuna. Toisessa tapauksessa äiti luovuttaa kaksi lastaan pedofiilien käsiin ja nämä raiskaavat yksi- ja seitsemänvuotiaita lapsia säännöllisesti neljän vuoden ajan mitä raaimmilla tavoilla. Tuomiot vaihtelevat puolestatoista vuodesta neljään vuoteen. En uskalla edes ajatella noitten lasten kärsimyksiä tai tapahtumien ja tekojen vaikutusta heidän tulevaisuuteensa. Olisiko tuomio ollut kovempi, jos nuo lapset olisivat olleet rikkaan teollisuussuvun perijöitä ja perijättäriä ja jos heidät vielä olisi ennen noita hirmutekoja kidnapattu? Lasten kärsimys on käsittääkseni aivan sama. Olisiko tuomio ollut kovempi, jos sitä olisi puitu julkisuudessa yhtä paljon kuin tuota kidnappausta? Olisiko, olisiko, olisiko?
Eilen näin (näin, kun pakotin itseni katsomaan) elokuvan nimeltä Kuoleman kentät. Se kertoi Kambodzan sodasta ja sen mielettömyyksistä, punaisista khmereistä ja heidän tavoistaan käsitellä "vihollista", veljeään, sukulaistaan, naapuriaan. Elokuvassa kerrottiin, miten pienet lapset kasvatettiin ja koulutettiin "opettamaan" vihollista. Lapsi on julmuudessaan aikuisen kaltainen saamansa esimerkin ja opetuksen mukaan. Niinpä olen varma, että näin avoimessa ja tietoisessa maailmassa on aivan liian paljon huonoja esimerkkejä lapsille, jotta me voisimme turvallisin mielin katsoa tulevaisuuteen. Mitä me teemme pienimmille, sen he tekevät meille. Huh.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kalkituslaulua laulamaan

Blogi on varsin oivallinen paikka arkistoida moniaisia asioita ja tapahtumia, tarinoita, kertomuksia, laulujakin.
Kerranpa sitten pohdin asiakkaani kanssa, miten pellonkalkitsijan pitkää ja yksinäistä päivää voisi jotenkin piristää ja niin kokosimme kasetillisen musiikkia, ja nauhan molempiin päihin äänitettiin Beston-kalkituslaulu, jonka nykyinen tangokuninkaallinen, Kaija Lustila varsin ansiokkaasti lauloi.

Saanut on Päätalon Ville kauraa
hehtaarilta, jotta nyt on vara nauraa.
Mitäs siitä tullutkaan ois ilman kuonaa:
BESTON-kuonan kanssa pelto tuottaa muonaa.

Perunaa kasvattaa on ilo kyllä.
Beston kalkkitasapainon pitää yllä.
Hapanta naamaa ei eikä maata
Beston-kalkituksen jälkeen nähdä saata.

Sänki on verraton, sanoi Ville.
Paras pohja ilman muuta Bestonille.
Siellä kun se muokatun mullan alla
liukenee, ei sitä pane talvihalla.

Mallin kai vehnä sai rottingista,
kun korsi runsaasti toi piitä Bestonista.
Vilja lainehille taipuu, vaan ei suista
tähkää maahan, sillä korressa on ruista.

Sänki on, verraton...

Tullut on Päätalon Ville siihen
tulokseen: Beston-pelto täyttää riihen.
Siitä saa viljamaa voimaa kasvaa.
On Beston pellolle kuin moottorille rasva

Sänki on verraton...

Lauleskellaan reippaasti Jambalayan melodiaan.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Aivastamalla sikamaisesti lisää tilaa

Kun aivastus tulee, sitä ei pysäytä mikään. Ei edes väkivahva hissikoneisto. Astuin kahdeksannessa kerroksessa hissiin ja lähdin tyytyväisenä matkustamaan alaspäin. Nenässä kutkutti. Vetäisin ensimmäisen hätäisen aaaahhhhni sisään ja samalla hissinovi aukesi. "tsiiiih!" Arvokas rouva ja keskikokoinen perhe astuivat hissiin todistamaan nuhimistani. Aika ahdasta tuli.
"On tämä sikainfluenssa aika harmillinen tauti." En tuota ajatellut ääneen sanoa, mutta sekin vain tuli kuin aivastus tai Jäätteenmäen faksi. Kylläpäs minä olinkin ilkeä. Mutta aika paljon tilaa tuli. Arvokas rouva painoi päänsä alas ja nojasi tiukasti hissin takaseinään. Keskikokoinen perhe katseli kuka minnekin, muttei minua. Nuhat tarttuvat pisaroina, eivät katsomalla. Tuota en kuitenkaan enää ääneen sanonut. Niin sikamainen en sentään ole. Minäkään.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Asia, jossa ei ole hintalappua

Kävin lapsillani kylässä: Jyväskylässä Jussilla, Tampereella Tuomaksella ja Kankaanpäässä Sassalla. Hmm. Ihan riimin vuoksi Sassan kannattaisi muuttaa ehkä Saloon.
Joka ikinen kerta minä ihastun noihin poikiin aina uudestaan ja se on suurista suurin onni elämässäni. Kaikki he ovat vilkkaita ja eloisia ja ahkeria nuoria miehiä, ja jokainen tietää täsmälleen, mitä elämältään haluaa. Kukaan ei kurkota kuuta, mutta eipä kenenkään heistä tarvitse madellakaan muitten edessä. Kun istumme syömässä, ei ole yhtäkään tyhjää hetkeä tai joutavaa sanaa, vaan keskustelu soljuu aina iloisesti ja vivahteikkaasti. Heillä on minulle asiaa ja minulla on kertomista heille. Kannatti lukea joka ilta pieni tarina tai satu tai soitella ja lauleskella nukkumattilauluja. Eivät menneet hukkaan nuo yhteiset, pienet tuokioiset.
Kun sitten Kankaanpäästä lähteissämme halasin kuopuksen tyttöystävää, sanoin kuin ohimennen: "Eläkää ihmisiksi ja rakastakaa toisianne." Minulle vastattiin: "Se ei oo vaikeeta." Sellaiset ystävät kuin ovat pojat ja sellaiset pojat kuin ovat ystävät. On onneksi asioita, joissa ei ole hintalappua.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Kool laijon, kool laijon, kooooooooool laijoooon!!!

On tärkeää heti aamulla tietää, miten Amerikan mantereella on jääkiekkoa edellisyönä pelattu. Analhaimin Ankat löi Detroitin Punasiivet mennen tullen, kun Petrov pyöritti ja niin edelleen. Eikä siinä vielä kaikki. Heti perään kerrotaan amerikkalaisen jalkapallon tuoreimmat kuulumiset ja kohta ollaan seuraamassa kaksi ja puolimetristen mustien miesten koripallonpelaamista ja pian matkataan golfareitten mukana toisessa päässä mannerta eikä aikaakaan: jo syöttää valkohousuinen mies polvi koukussa kierrettä kummulta kohti häkki päässä kyyköttävää miestä. Ja tämä kaikki aamu-uutisten jälkeen. Kotimaassakin on urheiltu, mutta ei siitä ehditä juuri kertoa muuta kuin, että Palanderin jalka on taas kipeä.
Töihin ajellessa on aikaa pohdiskella tärkeitä asioita. Urheilu-uutisten innoittamana mietin, minkä nimisiä urheiluseuroja Nivalassa voisi olla. Edellisyönä jääkiekkoa oli valtameren takana pelannut mm. St Jose Sharks. Meillä on täällä muutama tunnettu suku, joiden nimeä käytetään säälimättä aina, kun vaan suinkin voidaan. On Kallio, Saalasti, Vilkuna ja ehkä tulevaisuudessa Sailas. Jääkiekkoseuran nimi voisi olla Pyhän Joosen Lampaat. Olihan Joose Vilkuna eläissään tunnettu lampaankasvattaja. Jalkapalloseuran kannattajajoukko voisi huutaa villahuivit suoraksi vedettyinä kentän reunalla: Koooooooooooooool laijoooooooooooon! Kallion nimestä voi mainiosti vääntää englanninnoksen Callion tai siis Call Lion. Naisten pesäpallojoukkueen pelipaitaan painatetaan jo seuraavaksi kesäksi vihreäkeltaiset tekstit: Sailaan Kauliit: naispesäpalloilijat kun juoksevat kauriinketterästi pesältä pesälle.
Sarjatasolla täällä ei vielä salibandya pelata, mutta joukueen voi siitä huolimatta nimetä valmiiksi. Se on luonnollisesti Saalastin Salibändi. Ja kun pojat/tytöt iltaisin ajelevat harjoituksiin, koko kylä puhuu Saalastin Salibänditreeneistä. Siellä on aina hyvin opettavaista.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Lastenvaatekaupassa

Tapasin lauantaina nuoren, vaaleahiuksisen naisen sekatavarakaupan lastenvaateosastolla. Naisen kasvot loistivat ja silmänsä olivat hyvin kirkkaat. Hän oli tulossa lääkärin vastaanotolta, kun polvi oli äitynyt pari viikkoa aiemmin kipeäksi. Lääkäri oli tutkinut polven ja todennut yksiselitteisen varmasti: "Kierukka sökönä."

Ruoka on rahaa - vai onko sittenkään

Uutisissa kerrottiin viljelijöiden saaneen tänä syksynä niin hyvän sadon, että viljan hinta romahti. Eli siis viljelijät tekivät hyvää työtä, ilmat olivat suotuisat, kasvukausi otollinen ja korjuuaika ihanteellinen. Loogisesti ajatellen nyt näiden hyvien olosuhteiden perusteella ja ansiosta myös palkan pitäisi olla huippuhyvä. Mutta mitä vielä. Laarit ovat täynnä eikä viljaa kukaan osta ja hinta painuu laarin pohjalle. Sanottiin, että viljaa on yli kahden vuoden tarpeeksi. Onko se sitten paljon tai liikaa, jos on vähän pahan päivän varalle? Niin tai näin nyt odotetaan, että viljelijät antavat lähes ilmaiseksi tuon hyvän sadon markkinoille. Hmm.
Samaan aikaan katsotaan verokalentereita ja uskallan yhtään kalenteria näkemättä veikata, että yksi rikastujista on taas Aatos Erkko. Bisnekset ovat sujuneet hyvin taantumasta huolimatta. Hesari on tahkonnut rahaa ja kustannuspuolikin on pyörinyt melkoisen mukavasti. Ei tuolla rikastujalla tarvitsisi välttämättä nimeä olla, mutta on helpompi konkretisoida kasvollisella henkilöllä. Ajatellaanpa siis, että Aatos on viljellyt tiluksiaan (lue Hesari ja Yhtyneet ja mitä niitä on) hyvin ja saanut erinomaisen sadon. Jopa niin hyvän, että siitä riittäisi pariksi vuodeksi eteenpäin. Liikaa rahaa? Rahaa saa nyt markkinoiden käyttöön ilmaiseksi, kun sitä tuli niin hyvin. Aatoksen laarissa on niin paljon ylimääräistä, että se jaetaan puoleen hintaan pois. Satasella saat kaksi. Noin sen loogisesti pitäisi mennä. Mutta eipähän, perhana soikoon, menekään. Missä hemmetin kohdassa tämä minun logiikkani oikein pettää?

lauantai 17. lokakuuta 2009

Mitä tasapainoon tarvitaan

Kuvittele saavasi tasapainoa seuraavalla tavalla: leikkaat polkupyörän sisukumista noin puolen sentin levyisen renkaan ja kiinnität siihen Tiimarista ostamasi hologrammikuvan pikaliimalla ja pujotat tuon renkaan kuvineen sitten ranteeseesi. Ja näin saat elämääsi tasapainottavan kumirannekkeen. Hmmm...
Hologrammikuva on lasertekniikalla tehty kolmiulotteinen kuva. Siinä ei liiku mikään eikä se käytännössä sisällä mitään. Tuosta voidaan aivan yksinkertaisesti päätellä, ettei se myöskään vaikuta ihmiseen (eikä kyllä mihinkään muuhunkaan) mitenkään. Hologrammikuvaan liittyy kylläkin parallaksi-ilmiö. Parallaksi tarkoittaa, että kun havaitsija liikkuu, paikallaan oleva esine näyttää liikkuvan taustaansa nähden. Mutta teknisesti tuossa ei silti tapahdu yhtään mitään.
Jos tuollainen kumilenkin ja hologrammin yhdistelmä saisi aikaan tasapainoa, mitähän ihmettä saisi aikaan ranteeseen kiinnitetyllä miniväritelkkarilla. En uskalla edes kuvitella. Minulla on joka päivä rintataskussani Nokian E71 -minitietokone. Siellä se elää omaa elämäänsä, milloin en puhu sen pieneen mikrofoniin. Kun nousen sängystä, joskus huimaa aivan vietävästi. Voisiko tuo kone...? Ei kai nyt sentään.
Olen myös kuullut, että magneetit parantavat kipeitä kohtia. Kerran sitten sain aivan tarpeekseni selkäkivuista ja liimasin vyöhöni kaikki magneetit, joita kotoani löysin: vanhat lelumagneetit, jääkaappimagneetit (Kyprosmagneetti, PeppiPitkätossu-pullonkorkinavaajamagneetti, Kanarialta ostettu neekeriorkesterimagneetti, Kreeta-lautasmagneetti, Vatikaanista tuotu Pyhä Nikolaus -magneetti, muropaketin Muumi-magneetti), pelien magneettialustat, dynamosta irrotetun magneetin. Kipu ei lähtenyt eikä selkä parantunut. Mutta hyvin monella ihmisellä oli hemmetin hauskaa.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Asuntojonossa

Koillistuuli viiltelee lyhyenkin matkan aikana myös pitkien alushousujen läpi kananlihan läpi syviä haavoja. Ei ole hyvä olla tuon tuulen alla ilman suojaa. Aamulla kuuntelin miestä, joka on kaksi vuotta asunut asunnottomien asuntolassa ilman yksityistä elämää, ilman omaa asuntoa. Vantaan kaupunki ei ole hänelle sijaa löytänyt, koska kaupungin viranhaltijan mukaan hän asuu sisätiloissa eikä hänellä ole akuuttia tarvetta omaan asuntoon.
Mies kertoi toteamuksen ja esitti yhden kysymyksen. Hän ei ollut nähnyt tuossa asuntolassa yhtään maahanmuuttajaa, mutta heitä kuulemma koko ajan maahan tulee ja heille löytyy asunto. Ja hän kysyi: "Mistä se asunto löytyy maahanmuuttajalle, jos sitä ei löydy minulle?"
Mies käy työssä, saa palkkaa, ei juo alkoholia, ei polta tupakkaa, ei melskaa, ei räyhää, ei ehkä muista edes kärsimäänsä pahaa;-)
Koillistuuli viiltelee avohaavoille. Mutta suomalainen kestää sen kuin pohjan poika. Jonossa. Saahan siinä sentään puhua suomea.

torstai 15. lokakuuta 2009

Sano, poika päivää!

Lapsena oppi helposti asioita. Kun mentiin kylään, äiti opetti sanomaan isäntäväelle päivää ja kun joku tuli meille, kaikki tervehtivät vierasta puhuvasta lapsesta aikuiseen. Ja jos joku muisti kirjeellä, kirjeeseen vastattiin aivan varmasti.
Soisipa saman menon jatkuvan. Kovin monta kirjettä en muista viimeisen kymmenen vuoden aikana postin (lue:Itella) kautta lähettäneeni, mutta sähköpostin kautta sitäkin useamman. Nyt toivoisin valehtelevani, mutta yhtä monta kirjettä en ole saanut takaisin.
"Sano, poika päivää!" Tuohan tarkoittaa vain sitä, että vastaa, kun sinulle puhutaan.
Katso silmiin, kun sinua katsotaan. Vastaa kirjeeseen, kun sinulle kirjoitetaan.
Niin. Lapsena oppi helposti. Sanotaan, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Ehkä ei koira opikaan, mutta kenties ihminen oppii. Jos lapsena ei äiti tai isä tai kukaan muukaan opettanut vastaamaan lähestymiseen, ei tuon opetteleminen ole koskaan myöhäistä.

Sinähän muistutat aivan...

Ihminen on aivan ainutlaatuinen eikä kukaan muu. Sanotaan usein, että joku muistuttaa jotakin toista. Joku voi olla jonkun toisen näköinen, oloinen, tyylinen, tajuinen, värinen... Mutta useimmiten tuo "muistuttaminen" tarkoittaa ulkonäöllisiä, aistein havaittavia asioita.
Mutta joku voi muistuttaa toista vaikkapa vetovoimansa takia. Ihmisen viehätysvoima voi muistuttaa toisen ihmisen viehätysvoimaa, vaikka ihmisissä ei muuten olisi mitään yhteistä; ei näössä, sukupuolessa, liikkeissä, pukeutumisessa. Ihmisestä voi pitää aivan erikoisella tavalla. Ja joskus tapaa jonkun toisen ihmisen, josta pitää hieman samoin. Hieman samoin. Ei kuitenkaan aivan samoin. Tuokin jo todistaa, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen.
Tuoksut tuovat mieleen menneitä tapahtumia, kesiä, talvia, lomapaikkoja, ruokia, mausteita, viinejä - ja ihmisiä. Kun tunnen ihmisen tuoksun, kukaan muu ei tuosta samasta tuoksusta, samasta ihmisestä voi tunnistaa samoja muistikuvia. Kukaan muu ei voi sanoa kuin minä sanon mielessäni: "Sinä muistutat toissa kesää." Tai: "Sinä muistutat Piazza Navonaa vuonna 1997 heinäkuisena iltapäivänä."

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Makaaberia tuotekehittelyä Häggmannin kahvilassa

Pohdiskelimme ajan hintaa. Jos kymmenen miestä istuu joka aamu puoli tuntia kahvilassa juttelemassa joutavia, se maksaa kahden kympin tuntihinnalla satasen. Jos taas yksi mies makaa päivän sairaana poissa pelistä, hinnaksi saattaa tulla tuhansia euroja vähän siitäkin riippuen, missä mies makailee: kotona vai teholla. Halpaa on siis kahvilla istuminen.
Kirkkoherra kertoi lukeneensa slow city-ideasta ja totesimme, että Nivala on tällainen slow city. Heinävesi kuulemma on vielä enemmän slow city. He ovat päättäneet joskus jopa hakea tuolle virallista statusta, mutta eivät ole kovin kiirettä pitäneet.
Matkailua pitää kehittää aina. Mielestäni tänne voisi hyvinkin tuoda kovilla pakkasilla turisteja Heikkilän peltoaavalle lakeutta ihmettelemään. Olisi aikamoinen kokemus neliökilometrien puuttomalla aavalla seistä koillistuulessa lyhyissä kalsareissa.
Jossakin osassa Japania kuolemaa odottavat vanhukset kiipeävät talven tullen vähissä vaatteissa vuorille kuolemaan. Eivätpähän kuulemma jää nurkkiin haisemaan. Jonkun mielestä tuossa kohdin voisi olla tuotekehittelyn paikka. Kun vainajat täytyy jossakin vaiheessa kuitenkin saattaa haudan lepoon, nuoret voisivat näillä ikään kuin kelkoilla lasketella alas kaupunkiin myöhemmin talvella kovilla pakkasilla:
Liu lau laskiaista,
vanhan muorin tappuraista,
onko rokka keitetty,
voita päälle heitetty?
Makaaberia on joskus tuotekehittely. Ei ole vanhan kuolema leikin asia. Jos ei liene aina niin elämäkään.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Viblo Vicasso -blues















Viliku-Joosen tukkimetsä vähän harveni, kun piti saada perseen alle uusi motskari.
Siitä pitäin asfalttia huus renkaan alle blues.

Villasukat puvun kanssa päälle puettiin, ja puku päällä kouluun tultiin niin kuin sovittiin.
Tais olla seitkytluku melko uus, kun soi juhlapuku-blues.

Turpiin tuli Tuiskulassa, silmä musteni, kun puskan takaa pikkumiehen nyrkki heilahti.
Aamusella Suoma-äidin suuss´ kuultiin ”herra siunaa” –blues.

Joka ukko tuntee vanhan Pablo Picasson, harvan kunnia on nimi Viblo Vicasson:
nääs kuvistunnin kuutiossa kuus lukee V. Vicasson blues.

Samarin saa hymyhuulet korviin taipumaan, kun koko pussi kuivaan suuhun noin vain kaadetaan.
Vatsahappo neutraloituu - muusta viis nyt siis soi blues.

Muilun Hanskin Simca tonni kurviin kiihdyttää. Pottupellon vakosia vielä syventää,
öljykanisterikiljun höyry suussa maistuu Hävöliini-blues.

Peltikatto kolahtaa ja ulos vilahtaa ikkunasta vilkkuu miehen pää kuin pellavaa.
Lea huutaa: takaisin nuo luus saa: soi ruotsalainen blues.

”Nyt ei ehdi millään enää suuntaa vaihtamaan. Pakko mennä katon kautta namut hakemaan.
On kiire Postipankkiin.” Mikki-Muussin jälkeen soi taas blues.

Mehtä-Veskan Mikkihiiri-pastilli nääs on jälkiruoka, välipala, aivan ehdoton.
Rasioita markalla saa viis tai kuus, soi Karhukoplan blues.

Romantiikka roihuaa kuin liekki sytkärin, neidon tuli syttyy tai jää syttymättäkin.
Lemmen kaipuun hehku palaa kuussa, mutta maassa soi vaan blues.

Kaks vanhaa poikaa istuu järven rannalla, voi kun toinen olis nainen rannan sannalla.
Aurinko jo nousee, takaa huussin kuuluu aikamiehen blues.


Blues on kirjoitettu ystävälleni Vipelle. Riimi ei aina täsmää, muttei se ole tarkoituskaan. Ajatus täsmää aina. Ja vaatii taitoa laulaa tämä blues niin kuin bluesin laulaminen aina.

Mikäs kiire sulla ny on?

- Kyllä tästä ny pitää lähtee.
- Mikäs kiire sulla ny on?
- On vähän kiire tuonne postipankkiin...

Pysähdyin STOP-merkin taakse. Vastapäisestä suunnasta risteystä lähestyi auto ja kuljettaja hiljensi vauhtia omaan STOP-merkkiinsä, vilkuili kiireisen näköisenä puolelle ja toiselle ja kääntyi pysähtymättä oikealle. Hänellä oli varmaan kiire. Käännyin vasemmalle hänen jälkeensä ja kiihdytin vauhdin kahdeksaan kymppiin. Stopista läpi ajanut auto mateli keskiviivan tuntumassa reilua kuutta kymppiä. Hmm.
Kiire on suhteellisen pohdiskeltava käsite. Joskus kiire saa ihmisen tekemään hätiköityjä päätöksiä ja niistä ei yleensä hyvää seuraa. Hössätään ja hässitään moni hyvä asia pilalle ja päin seiniä. Joskus taas kiire jouduttaa asioita ja sopiva kiire pitää yllä virkeää maailman menoa. Monesti taas kiire ja kiireettömyys kulkevat käsi kädessä aivan kuin tuossa risteyksen pysähtymättä ylittäneen autoilijan tapauksessa. Jos paikalle olisi sattunut poliisi, kiire olisi tullut kalliiksi. Ja varttitunnin pysähdyksen jälkeen kiire vasta olisi alkanutkin.
Mietin tuon autoilijan kiirettä. Mistä se johtui? Halusiko hän ylittää risteyksen juohevasti, kun kerran näki, ettei kukaan lähestynyt vasemmalta? Oliko hänellä varattu aika terveyskeskuksen laboratorioon kahdeksaksi? Hän katsoi aamulla uutiset ja säämies varoitti liukkaasta kelistä. Katsoiko? Koska hän ei uskaltanut ajaa kovin lujaa vauhtia, hänen piti ottaa puuttuvat sekunnit ajamalla stopista läpi. Niinkö siinä kävi?
Kiire on ajan säästämistä. Kyllä meillä jokaisella pitäisi olla aikapossu, josta aikaa sitten voisi vaikka veistenkärjellä kapeasta aukosta ulos urkitella. Ei tarvitsisi aikaa ihan henkensä kaupalla säästää.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Innokas pihansiivooja

Aamusella kuulin miehestä, jolla on tosi kiire lakaista pudonneet lehdet maasta. Eikä siinä kaikki. Hän haravoi innoissaan myös vielä puussa kiinni olevat lehdet alas. Kyllä tuosta jo tulee naapureillekin paniikki. Olisipa hauska nähdä tuo mies aikaisin keväällä hiirenkorvien aikaan pihapuuhissa. Mahtaako hän reviskellä hiirenkorvat auki, jotta kesä alkaisi aiemmin.

Maasta olet sinä tullut ja niin edelleen. Koivu pudottaa lehtensä, ja muutamassa kuukaudessa ne maatuvat maaksi jälleen. Mutta ei sitä malta millään odottaa. En minä ainakaan malta odottaa, että epäsiisti, koivunlehtien täplittämä pihamaa maatuu tasaisen vihreäksi nurmikentäksi tai sitten hohtavanvalkoinen pohjolan manna peittää koko ruskasadon. En malta. Tankki täyteen ysiviitosta ja päältäajettavalla pitää päästä imuroimaan lehdet säiliöön ja kompostiin. Ja on huono omatunto. Puutun luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Sitten ajan autolla suuren siltatyömaan ohi ja näen halkaistun kallion, tuhansien kuutioiden louhitun kiviläjän ryskävän kivenmurskaimen läpi ja rauhoitun. En ole tehnyt kuitenkaan mitään peruuttamatonta.

torstai 8. lokakuuta 2009

Viidakon kuningatar

Mies heräsi aamuhämärään kuivin suin, kivistävin jäsenin. Huone vaikutti oudolta, vieressä leijui vieras tuoksu. Peitto tuntui oudon raskaalta ja tyyny tavallista matalammalta. Ikkuna ei ollutkaan siellä, missä mies sen kuvitteli olevan ja kuusihaarainen lamppu katossa oli ennen näkemätön. Mies nosti päätään ja käänsi ylävartaloaan vasemmalle, nojasi kyynärvarteensa ja kaatui hitaasti kohti lattiaa - hipihiljaa, ettei vieressä maannut heräisi.
Reitti hämärän huoneen läpi oli epävarma kuin pimeässä metsässä, mutta jo muutaman metrin päässä mies näki kirjahyllyn: muutamia kirjoja, televisio, videolaitteet, posliiniesineitä ja...Jumalalle kiitos - valokuvia!
Kirjahyllyn vieressä oli verhottu ikkuna. Mies raotti paksua verhoa hitusen, varoi päästämästä mitään ääntä. Varhaisen aamun valoisa hämärä hiiviskeli sisään kuin mies kirjahyllylle hiljaa varpaisillaan. Käsi hamusi hyllylle, nosti sieltä kuvan toisensa jälkeen ja laittoi varovasti takaisin: tuttuja ihmisiä oli kuvissa.
Kalvava katumus muuttui lieväksi helpotukseksi. Aivan oudossa paikassa ei mies sentään herännyt. Kirjahyllyn kuvakavalkadi näytti tutulta.
- Ossi. Keitätkö kahvit?
Vaimon ääni se oli.
- Ihan kohta.
Remontinvalmistumista olivat olleet juhlimassa. Oli vaihdettu huonejärjestystä, tapetoitu, ostettu vähän uusia huonekaluja. Ja vaimolle uusi tuoksu, "Viidakon kuningatar".

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Seppä kuuluu ahjon ääreen

Olipa kerran kauan sitten soitintehdas, jossa tehtiin maan hienoimmat soittimet. Ihmiset ympäri maailmaa tulivat niitä katsomaan ja ihastelemaan eikä kovinkaan moni lähtenyt kotimatkalle ilman uutta instrumenttia. Tehtaassa jokainen tiesi paikkansa: puuseppä tunsi kaikki maailman puulajit ja osasi valita juuri oikean palasen oikeaan paikkaan. Vaskiseppä tiesi, miten metalli taipuu ja tasoittuu juuri halutunlaiseksi ja soinniltaan sopuisaksi. Ja myyntimies tunsi tehtaansa soittimet läpikotaisin ja kertoi asiakkaalleen kaiken, minkä tuo vain halusi tietää. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä: tehdas menestyi, asiakkaat pitivät loistavia konsertteja ja järjestivät upeita keikkoja lavalta toiselle.
Sitten eräänä syksyisenä päivänä tehtaan portista ajoi sisään kiukkuinen mies. Hän käveli suoraan myyntimiehen toimistoon ja sanoi olevansa hyvin pettynyt. Hän oli kuullut jossakin maailmalla,että juuri tuon myyntimiehen soittimet soivat kuulemma tosi hyvin ja kauniisti ja että juuri tuon myyntimiehen soittimet ovat parhaita ja halutuimpia. Mies puhisi kiukkua.
- Miten sinä voit ottaa itsellesi kunnian noista soittimista, vaikka me kaikki olemme olleet niitä tekemässä.
Myyntimies oli aivan ihmeissään. Ei hän ollut ottanut mitään kunniaa myymistään tuotteista. Hän oli aina puhunut "meidän tehtaan" soittimista. Mutta maailma oli antanut soittimille juuri tuon myyntimiehen nimen: Seppä. Puhuttiin Sepän soittimista, vaikka tarkoitettiin tuon soitintehtaan soitinta.
Seppä sanottiin irti ja seuraavana päivänä kielenkiristäjä lähti itse myymään soittimiaan. Mutta eipäs kauppa enää käynytkään. Kielenkiristäjä kun ei sattunut tuntemaan nimeltä yhtään tehtaansa asiakasta. Ei se sen monimutkaisempaa ollut: seppä kuuluu ahjon ääreen.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Paniikki iskee

Puhelimesta kuului lapsenlapsen hätääntynyt ääni.
- Kuule, mummi. Nyt iskee paniikki. Iskä on vieny tietsikan, kaverit oottaa pihalla ja pitäis kotitehtäväksi piirtää Senegalin lippu.
Mummu aukaisee tietokoneensa, googlettaa lipun näyttöön, ottaa kamerakännykällä lipusta kuvan ja lähettää sen multimediaviestinä lapsenlapselleen.
- Kiitti, mummi.
Mummi katsoo lippua.
- Hmm. Vai tuon näköinen. Enpähän tuota ois ulkoa muistanu.

torstai 1. lokakuuta 2009

Rahan tie ja maan tapa

Rovaniemen käräjäoikeus haki Konepaja Kolehmainen Ky:n konkurssiin kahdenkymmenen tuhannen euron verovelasta. Lakimiestoimisto Hälinen&Pojanpoika realisoi Konepaja Kolehmaisen omaisuuden, mutta omistaja, Kalevi Kolehmainen jäi vielä velanpuolelle kymppitonnin verran. Eipä hätää. Ulosottoapulainen Markku Martela onnistui kuin onnistuikin myymään Kolehmaisen isältään perimän rantatontin Kemijoen varresta kymppitonnilla, vaikka tuo tontti oli arvioitu edellisenä kesänä yli 50.000 euron arvoiseksi. Kalevia vitutti suunnattomasti, kuten hän itse asian ilmaisi.
Lakimies ja ulosottoapulainen tilittivät laillisesti Konepaja Kolehmaiselta ja Kalevilta saamansa kaksikymmentätuhatta euroa veroviranomaiselle eli valtion pohjattomaan kassaan. Nuo eurot jäivät kasan päällimmäisiksi.
Tuli valtiolla palkanmaksun päivä ja vähän tukiakin jaeltiin samoihin aikoihin. Saipa muuan kansanedustaja palkan tililleen ja maksettiinpa hänelle hyvän miehen lisänä vähän avustajanpalkkiotakin. Pitihän hyvällä miehellä renki olla. Palkan lisäksi parikymmentä tuhatta euroa siirtyi tililtä toiselle. Nuo Kolehmaisen konkurssipesästä ja yksityisestä rantatontista irti revityt rahat siinä vaihtoivat tiliä varsin juohevasti. Mutta eipähän kansanedustaja kuitenkaan tuolla avustajanpalkkiorahalla renkiä palkannut, vaan siirsi rahat maan tavan mukaan toiselle tilille, perustamansa yhdistyksen vaalirahastoon. Eihän sitä tiennyt, vaikka vielä parin vuoden kuluttua uudestaan eduskuntaan pyrkisi. Silloin taas tarvittaisiin tukevaa vaalikassaa.
Kalevi Kolehmainen katsoi Kemijoen rantatörmälle ja näki isänvainajansa siellä rantavitikkoa perkaamassa. Kuvitteli vain.
- Mie taijan mennä hirthen.
Ja niin meni Kalevi Kolehmainen köyhäksi kynittynä köyden jatkoksi - maan tavan mukaan.