Mies heräsi aamuhämärään kuivin suin, kivistävin jäsenin. Huone vaikutti oudolta, vieressä leijui vieras tuoksu. Peitto tuntui oudon raskaalta ja tyyny tavallista matalammalta. Ikkuna ei ollutkaan siellä, missä mies sen kuvitteli olevan ja kuusihaarainen lamppu katossa oli ennen näkemätön. Mies nosti päätään ja käänsi ylävartaloaan vasemmalle, nojasi kyynärvarteensa ja kaatui hitaasti kohti lattiaa - hipihiljaa, ettei vieressä maannut heräisi.
Reitti hämärän huoneen läpi oli epävarma kuin pimeässä metsässä, mutta jo muutaman metrin päässä mies näki kirjahyllyn: muutamia kirjoja, televisio, videolaitteet, posliiniesineitä ja...Jumalalle kiitos - valokuvia!
Kirjahyllyn vieressä oli verhottu ikkuna. Mies raotti paksua verhoa hitusen, varoi päästämästä mitään ääntä. Varhaisen aamun valoisa hämärä hiiviskeli sisään kuin mies kirjahyllylle hiljaa varpaisillaan. Käsi hamusi hyllylle, nosti sieltä kuvan toisensa jälkeen ja laittoi varovasti takaisin: tuttuja ihmisiä oli kuvissa.
Kalvava katumus muuttui lieväksi helpotukseksi. Aivan oudossa paikassa ei mies sentään herännyt. Kirjahyllyn kuvakavalkadi näytti tutulta.
- Ossi. Keitätkö kahvit?
Vaimon ääni se oli.
- Ihan kohta.
Remontinvalmistumista olivat olleet juhlimassa. Oli vaihdettu huonejärjestystä, tapetoitu, ostettu vähän uusia huonekaluja. Ja vaimolle uusi tuoksu, "Viidakon kuningatar".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti