Aamusella kuulin miehestä, jolla on tosi kiire lakaista pudonneet lehdet maasta. Eikä siinä kaikki. Hän haravoi innoissaan myös vielä puussa kiinni olevat lehdet alas. Kyllä tuosta jo tulee naapureillekin paniikki. Olisipa hauska nähdä tuo mies aikaisin keväällä hiirenkorvien aikaan pihapuuhissa. Mahtaako hän reviskellä hiirenkorvat auki, jotta kesä alkaisi aiemmin.
Maasta olet sinä tullut ja niin edelleen. Koivu pudottaa lehtensä, ja muutamassa kuukaudessa ne maatuvat maaksi jälleen. Mutta ei sitä malta millään odottaa. En minä ainakaan malta odottaa, että epäsiisti, koivunlehtien täplittämä pihamaa maatuu tasaisen vihreäksi nurmikentäksi tai sitten hohtavanvalkoinen pohjolan manna peittää koko ruskasadon. En malta. Tankki täyteen ysiviitosta ja päältäajettavalla pitää päästä imuroimaan lehdet säiliöön ja kompostiin. Ja on huono omatunto. Puutun luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Sitten ajan autolla suuren siltatyömaan ohi ja näen halkaistun kallion, tuhansien kuutioiden louhitun kiviläjän ryskävän kivenmurskaimen läpi ja rauhoitun. En ole tehnyt kuitenkaan mitään peruuttamatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti